Sivut

28. joulukuuta 2012

Itkonen: Hetken hohtava valo

Jälkikirjoitus aluksi. Ina kirjoitti tästä teoksesta: "Hyvää lukuromaania kaipaavalle. Isille ja pojille, ennen kaikkea. Olisiko tämä nyt kerrankin ihan oikea "miesromaani"? ;)"

Juha Itkonen
Hetken hohtava valo (Otava, 2012)

Oli jo niin myöhä, ettei siihen aikaan oikeastaan juuri pitäisi lukea. Tapaninpäivän jälkeisenä yönä luin loppuun Itkosen kirjan Hetken hohtava valo.

Olin varannut kirjan joululukemiseksi, ajatellut että luen sen joulupäivänä. Ajatus oli, että tällainen käsittääkseni rauhallinen sukupolviromaani sopisi rauhallisena aikana luettavaksi. Lukeminen venyi tapaninpäivään, yöhön. Olin lukenut joulun aikaan jo pari hyvää kirjaa: Hanne Örstavikin lyhyen romaanin Rakkaus ja Jukka Koskelaisen teoksen Rakas rappio. Niitä ennen, ehkä sunnuntaina, aatonaattona, luin Petri Tammisen Rikosromaanin, jonka lukemista olin suunnitellut koko syksyn, mutta jokin - ehkä kirjan nimi - ei riittävästi ollut innostuttanut. Luin sen, ja rakastuin. Valtavan hyviä lukukokemuksia siis joulun tienoille kasautuneena ennen Itkosta.

Itkoselta en aiemmin ollut lukenut kuin hänen esikoisromaaninsa, jo kauan sitten. Pidin kai siitäkin, mutta minua taisi kiinnostaa Myöhempien aikojen pyhissä enemmän aihe kuin sinällään kirja ja sen kieli, ns. taiteellinen vaikutelma. Viime aikoina olen lukenut paljon Itkos-fanitusta tai jotain siihen suuntaan kallistuvaa, enkä siis oikein tiennyt, mistä on kyse. Toki olen Itkosen kirjojen lukemista suunnitellut. Kaikenlaista ihminen muutenkin suunnittelee, ja usein jo suunnitteluhetkellä tietää, ettei suunnitelma toteudu. Kirjamessuilta pari kuukautta sitten ostin Itkosen Anna minun rakastaa enemmän -kirjan pokkariversion. Sekin tuli ostettua toisen suosituksesta. En sitä ole vielä lukenut.

Mutta siis takaisin tähän Hetken hohtavaan valoon. Tiesin etukäteen kirjasta aika vähän. Tiesin peruskuvion: on kodinkonekauppias ja hänen jälkeläisiään. Tiesin, että oli järjestetty Itkos-Valo-iltoja KOM-teatterissa. Oli jopa käynyt mielessä, että pitäisikö sellaisessa käydä, mutta käymättä tietenkin jäi.

Jotenkin tuntuu, että on oikeastaan aivan sama, kertooko tästä romaanista kaiken mitä siinä tapahtui vai kertooko mitään. Tapahtumista siis. Ehkä minulla on useinkin kirjan lukemisen jälkeen sellainen tunne, mutta nyt se on varsin voimakas. Kun nyt tilanne vain on sellainen, ettei se tunnu lainkaan olennaiselta. Olennaisempaa on esimerkiksi se, miten ihmiset erilaisissa tilanteissa näkevät itsensä ja toiset ihmiset. Ja miten toimivat toisten ihmisten kanssa. Se, että kirjassa ollaan sekä Tokion olympialaisissa, avaruuslentoja seuraamassa, lama-aikana jääkaappi-pakastimia myymässä. Ei. Ne eivät tunnu oleellisilta. Sanooko muuten kukaan kuolemansa hetkellä, että hienointa oli se, että sain myytyä sen yhden television sille tuulipukumiehelle? Ei. Eikä sano sitäkään, että kamalinta oli se, etten saanut myytyä. Hetket, jotka ovat merkityksellisiä, ovat lopulta tässäkin romaanissa, joka on kuin elämä, aivan muita.

Itkosen kirjan takaliepeessä sanotaan jostain hänen toisesta kirjastaan, että "siinä on luontaista imua, joka saa sivut kääntymään kuin itsestään." Näin koin tämänkin kirjan. Satunnaisen käyttäytymismallini mukaisesti kirjan alkupuolella laskin, kuinka nopeasti kirjaa luin. Ymmärsin, että luen kirjaa ehkä hitaammin kuin monia muita kirjoja. Luin keskittyneemmin. Kun tuntee lukevansa sekä kirjaa että itseään, siihen menee enemmän aikaa.

Kirjasta voisin toki kertoa vielä paljon, mutta keskityn nyt enemmän tähän fanitusfiilistelyyn. Tämä oli minulle vuoden parhaita lukuelämyksiä. Sehän tietenkin tarkoittaa sitäkin, että aiemmat lukemattomat Itkosen kirjat siirtyvät siinä pitkässä näitä-voisi-lukea-jonossa harppauksin eteenpäin.

Luettuani kirjan, yön jälkeen aamulla, luin sanomalehteä. Kodinkoneliikkeen mainos sai ajatukset heti takaisin kirjaan ja takaisin siihen maailmaan ja tarinaan, mikä yhden kauppiaan perheen takaa kirjasta siirtyi osaksi lukijankin maailmaa.

5 kommenttia:

  1. Wau, hyvältä kuulostaa. Tämä on lukulistallani jollain sijalla, mutta saattoi juuri nousta pykälän, pari ylemmäs.

    Kuvaamasti kaltaiset lukukokemukset ovat yksi elämän parhaita asioita.

    VastaaPoista
  2. Onpa hienoa että pidit tästä näin paljon, ihanaa! :) Minäkin tykästyin tähän kovasti, ja haluan piakkoin lukea lisää Itkosta.

    VastaaPoista
  3. Hetken hohtava valo on minulle niitä kirjoja, joiden arvo tai vaikutus kasvaa koko ajan. Kun luin kirjan, pidin sitä turhankin pitkänä, mutta nyt en muuttaisi kirjasta mitään. Itkosen vahvimpia romaaneja!

    Myöhempien aikojen pyhissä minuakin viehätti aihepiiri ja kirja on edelleen yksi suosikki-itkosistani.

    VastaaPoista
  4. Hei! Kävin vielä täällä lukemassa arviosi. Onko tämä nyt sitten miesromaani? En minä osannut niin ajatella mutta en ole mieskään. En kutsuisi itseäni Itkosfaniksi, vaikka pidänkin hänen tyylistään ja olen jopa keräillyt hänen kirjojaan vaikka yleensä en uutuuksia juuri osta. Minullakin jäi hyvä lukufiilis, tarinassa oli jotain jännää imua.

    VastaaPoista
  5. Olen lukenut kaikki itkoset ja tykännyt kaikista - enemmän tai vähemmän. Tämä oli pettymys. Ehkä siksikin, että Seitsemän jälkeen Itkonen epäili, mahtaisiko enää kirjoittaa kirjaa. Tämän kirjan piti siis olla Itkosen comeback.

    Olisiko vikana ollut se, että luin Knausgårdia ennen tätä? Knausgårdin kirjoissa (ainakin Kakkosessa) on samoja elementtejä kuin Hetken hohtavassa valossa: eletään arkista elämää ja tehdään siitä havaintoja. Yhtä tapahtumaa (esim. illallista) saatetaan kuvata sivutolkulla. Hitaasti siis edetään.

    Ero (minulle) oli se, että Knausgård kirjoittaa elämänmakuisesti, Itkonen ei (tässä kirjassa). No, reiluuden nimissä on sanottava, että Knausgård ilmeisesti kirjaa suoraan omaa ja läheistensä elämää, Itkonen taas kuvittelee sitä. Hetken hohtava valo tuntuikin siis Knausgårdin jälkeen teennäiseltä ja lähinnä siksi epäkiinnostavalta.

    Kaksi sataa sivua kesti, ennen kuin kirjan hahmot alkoivat kiinnostaa. Silloin oltiin Lapissa hiihtolomalla ja petettiin suuntaan jos toiseen. 80-luvun nousukausi ja sitä seuranneen laman kuvaus - etenkin lehtimiehen tarina - oli kiinnostava. Parasta kirjassa. Se olisi riittänyt mielestäni kirjaksi. (Itkosen ongelma on se, että minun makuuni hän yrittää liikaa. Seitsemän olisi ollut täysosuma pelkkänä nuoruuden kuvauksena.)

    Itse olisin editoinnut kirjasta kertojien pohdintoja. Haukottelin ne läpi.

    Ulkomaanmatkat ja tekniikan kehitykseen liittyvät jaarittelut olivat ylimääräistä krumeluuria.

    Kirjan tappioksi lisäisin vielä sen alakuloisen sävyn. Kirja suorastaan muhi surkeudessa. Loppuun oli toki ympätty toivoa ja anteeksiantoa, mutta sekin tuntui teennäiseltä.

    VastaaPoista