Giordano: Alkulukujen yksinäisyys

"Sinun täytyy vain päättää, hän ajatteli. Menet tai et mene. 1 tai 0, niin kuin binäärijärjestelmässä."

Paolo Giordano
Alkulukujen yksinäisyys (WSOY, 2008/2010)

Tämän kirjan muistan herättäneen huomioni aikanaan pelkällä nimellään. Koska pidän itseäni aavistuksen matemaattisena, viittaus matematiikkaan romaanin nimessä kiehtoi. Ja sama kiehtovuus kyllä välillä tuli lukiessakin esille.

Mattian murheena on sisar, jonka katoamiseen hän tuntee olevansa syyllinen. Ja pää, joka ei ole samanlainen kuin muiden. Se on tavalliseen elämään turhan matemaattinen. Tästä päästä saa kuitenkin lukijana iloa, kun elämää peilataan matemaattisten käsitteiden kautta.

Alicella on omat murheensa. Lapsuuden onnettomuudesta peräisin oleva ruumiinvamma. Ja ruoka, jota ei voi syödä. Se on piilotettava milloin mihinkin. Hän on vastinpari, alkulukukaksonen, Mattialle. He ovat kirjassa välillä etäällä, välillä melkein lähellä. Kirjassa Alicen ja Mattian tarinat vuorottelevat. Välillä - mikä minua sangen suuresti häiritsi - muutaman luvun verran seurataan kolmannenkin henkilön näkökulmaa. Turha lisä alkulukukaksosiin.

Alkulukujen yksinäisyys on hyvin kirjoitettu, helppolukuinen romaani kahdesta aikuiseksi kasvavasta lapsesta, jotka eivät tunnu sopivan tähän maailmaan eivätkä omaan vartaloonsa. Se on henkisestä ja fyysisestä yksinäisyydestä kertova, rakkautta vain hapuillen tavoitteleva kirja, jota voisi kuvailla Rainer Maria Rilken sanoin: "Rakkaus on sitä, että yksinäisyys suojelee toista yksinäisyyttä, piirtää sen rajat ja tekee sille kunniaa."

Janna Kantola tiivistää Hesarin arviossa hyvin sen, mikä tässä kirjassa minuakin kiehtoi. "Hyvin kirjoitettuja romaaneja on pilvin pimein, kun taas hyvin kirjoitettuja, sisällöllään puhuttelevia romaaneja on paljon vähemmän. Tässä yhdistelmässä Giordano onnistuu."