Sivut

30. marraskuuta 2011

Suosittele kirjablogeja!

Tämä blogi ei olisi välttämättä syntynyt, ainakaan nyt marraskuussa, ilman Kirjamessuilla jaettua Rakkaudesta kirjaan -tunnustuspalkintoa. Sehän jaettiin viiden kirjablogistin kesken. Näistä viidestä neljä oli suomenkielisiä, ja ne olivat ensimmäiset blogit, jotka laitoin tuohon sivun vasempaan laitaan seurattavaksi.

Sen jälkeen olen poiminut melko satunnaisesti kirjablogeja sekä blogilista.fi-palvelusta että muiden blogistien linkeistä. Listani saattaa olla vielä kovin vajaa.

Koska tuo blogiseuranta on minulle eräs tämän blogin pääfunktioita - ja on muuten erittäin antoisaa - toivoisin vinkkejä blogeista, jotka eivät vielä ole tuossa listassa.

Joten: suosittele joko omaa tai jonkun muun blogia listaan lisättäväksi. Kiitos!

(Helpotin hommaa laittamalla blogit joksikin aikaa aakkosjärjestykseen. Normaalitila on päivitysjärjestys.)

29. marraskuuta 2011

Teir: Donner-ryhmä

Onneksi blogi on aivan oma, ja tänne saa kirjoittaa kirjoista juuri sellaisia asioita, joita itse haluaa. Ja kirjoitukset saavat olla juuri sen mittaisia kuin haluaa.

Philip Teir
Donner-ryhmä & muita novelleja (Otava, 2011)

Teirin esikoisproosateos on mitäänsanomaton kertomuskokoelma ihmisistä. Tai kyllähän se sanoo jotain, mutta tapa, jolla sanotaan, on mitäänsanomaton.

Teir osaa kyllä kirjoittaa, mutta minkäänlaista vetoa siirtyä seuraavaan novelliin en tuntenut. Ei siksi, että edellisen parissa olisin halunnut vielä viipyä, vaan siksi, että into lukemiseen väheni novelli novellilta. Ensimmäinen, niminovelli, tuntui vielä kelvolliselta, sen jälkeen teki jo mieli välillä lopettaa kesken. Koska olin lukenut tästä teoksesta hyviä arvioita, odotin selvästi jotain. Ei olisi kannattanut.

Tämän kirjan ongelma taitaa olla se, että vaikka novellien kertojat ovat aivan erilaisia ihmisinä, eri-ikäisiä ja eri sukupuolta, itse kerronta jatkuu kirjassa liian samanlaisena.

28. marraskuuta 2011

Nousiainen: Metsäjätti

Miika Nousiainen on yksi harvoista useamman kirjan julkaisseista kirjailijoista, joiden koko romaanituotannon olen lukenut. Vadelmavenepakolainen oli hyvä, Maaninkavaaraa pidin loistavana. Metsäjätin sanottiin olevan yhteiskunnallisempi. Voi olla, mutta silti se on edelleen nousiaismainen.

Miika Nousiainen
Metsäjätti (Otava, 2011)

Tämä kirja, vaikka näennäisesti onkin yhteiskunnallisin, on Nousiaisen kirjoista eniten henkilökohtainen, otaksun. Päähenkilö Pasi on muuttanut Törmälään Säynätsalosta, joka on Nousiaisen syntymäkunta. Lisäksi Pasi ja Janne ovat Nousiaisen ikäluokkaa, ajan musiikki ja maailmanmeno ovat varmasti kirjailijalle tuttuja. Todennäköisesti lapsuusmuistoissaankin elävät Pasi ja Janne sisältävät Miikaa enemmän kuin nopeasti tulisi ajateltua.

Minulle kirjan näennäinen päähenkilö Pasi jää taustalle. Kirjasta paremmin esille nousee Janne, mies liimapuristimen ääreltä. Hänen kauttaan kirjassa tuodaan esille sanomaa, jonka koen nykyaikana merkittäväksi: ajattelun taito ja sivistys eivät synny kauppakorkeassa, eivät välttämättä asu kauluspaidan sisällä. Maailman menosta Janne esittää Pasia osuvammat tulkinnat, Pasi keskittyy enemmän itseensä.

Mielenkiinnolla seurasin kirjassa myös sitä, mistä Pasi on kiipinyt nykyiseen asemaansa Vice Presidentiksi. Törmälä kuvataan kirjassa kovin takapajuiseksi, mitä tuon ajan vastaavat yhteisöt varmasti ovat olleetkin. Kun sieltä on noussut Etu-Töölöön suomenruotsalaisen naisen sisustamaan asuntoon, maailma muuttuu. Muuttuu jopa niin paljon, että vanhan maailman haluaisi unohtaa, vähintäänkin vaieta. Jannen ja Pasin maailman ero tiivistetään välillä pieniin huomioihin. "Onpas mukava vaimo Pasilla. Laittoi salaattia pitsan päälle, mutta muuten ihan normaali." Rucolaa löytyi Törmälän kaupasta, vaikka pinjansiemenet puuttuivatkin.

Kirjan rakenne tuntuu toimivan hämmentävän hyvin. Sehän ei ole mitään muuta kuin kahden miehen vuoropuhelua. Eivät tosin keskustele toistensa kanssa perinteisellä tavalla, vaan vuorottelevina kertojaääninä. Otsikot Pasi ja Janne vaihtelevat. Enkä voinut jättää tätä laskematta: pisimmillään yksi mies on äänessä 25 sivua Pasin saapuessa Törmälään. Pitkiä jaksoja edetään kahdesta viiteen sivua per mies kerralla.

Harvoin tulee kiinnitettyä erityistä huomiota kirjan nimeen, mutta nyt siihen on syy. Metsäjätti on harvinaisen hyvä kirjan nimeksi. Pasi kuvaa kirjassa metsäjättiä viisimetriseksi karvaiseksi olennoksi, jota lapset pelkäävät, mutta joka ei ole läpeensä paha. Kirjassa luodaan kuvaa sellaisesta metsäjätistä, jollaisena olemme oppineet uutisista tuntemaan suuret suomalaiset metsäyhtiöt, tai ainakin suomalaisiksi mielletyt. Senkin, joka lopetti Kemijärveltä tehtaan. Jostain kumman syystä minua viehättää kirjan nimen väärinkirjoitettu versio. Se, jonka tehtaan varastomies voisi kirjoittaa: "Metsä jätti". Senhän ympärille kirjaa on rakennettu.

Yleensä pidän kirjoista, jotka saavat minut itkemään. Nousiaisen Metsäjätti ei tee sääntöön poikkeusta.

26. marraskuuta 2011

Tommola: Seitsemäs käsiala

Kirjailijan olin nähnyt jo kahdesti. Ensin kirjamessuilla, sitten proosaklubilla. En tiennyt hänestä mitään ennen kirjamessuja, mikä ei ole yllättävää, kun kyseessä on esikoiskirjailija. Proosaklubilla Tommola luki ääneen kokoelmansa ensimmäisen kertomuksen, minä jätin sen nyt lukematta. Muuten tämä teos tuli luettua. Jopa innostuen, ja toivoen, ettei Tommola jää esikoiskirjailijaksi, kuten niin moni.

Anna Tommola
Seitsemäs käsiala ja muita kertomuksia (WSOY, 2011)

Esikoiskirjailijan kertomukset nykyajan ihmisistä. Niin minä tämän kirjan voisin luokitella ja jäsentää.

Esikoiskirjailija. "Hän ui tilanteisiin kuin iloinen karppi. Hyppäsi keskustelukumppanin saappaisiin ja tiesi nakella oikeat vuorosanat oikeaan sävyyn, painottaa sopivassa kohdin ja vaieta oivaltavasti." On jäänyt päälle näitä esikoisia lukiessa jotkut asiat. Kursivoidut kohdat ovat esimerkkinä Tommolan kirjan esikoismaisuudesta, sellaiseksi olen tämän nimennyt. Ikäänkuin olisi opittu, että tällaisilla tavoilla kirjaan saa väriä. Ärsyttää tämä tapani etsiä näitä, mutta silti. En halua sanoa, etteikö näin saisi kirjoittaa, en. Mutta tämä nyt vain on tällaista.

Kertomukset. Jostain syystä kirjan tekstit ovat kertomuksia, eivät novelleja. En ole asiantuntija siinä, miten novelli määritellään, enkä sitä tätä tarkoitusta varten nyt etsi, mutta jokin minua häiritsee tuossa nimessä.

Nykyaika. Takakannessa sanotaan kirjassa olevan elämänhajuisia tarinoita. Ne ovat nimenomaan elämänhajuisia tarinoita nykyajasta, sen arjesta. Jokaisen tarinan - ainakin ne, mitkä nyt muistan - voisi kuvitella tapahtuneen tänä vuonna.

Ihminen. Tommola piirtää mielenkiintoista ajankuvaa ihmisistä, joilla asiat eivät mene aina putkeen. Virtsa saattaa kuitenkin mennä emalimukiin tai oksennus kravattiin.

Ja lopuksi kysymys: onko orapihlaja-aidan takaa toisten ihmisten kyttääminen jotenkin erityisen suomalaista tai tavallista? Sitä tekee Juoksuhaudantien Matti ja Seitsemännen käsialan Laina.

25. marraskuuta 2011

Envall: Polkupyörällä ajamisen taito

Tätä kirjaa lukiessa tuli useasti ihasteltua kaunista, virtaavaa kieltä. Aforistikkona paremmin tuntemani mies on taitava esseisti, se tunne tästä kirjasta jää. Kustantamon sivuilla seisova määritelmä "maamme eturivin esseististä" ei tunnu ampuvan yli.

Markku Envall
Polkupyörällä ajamisen taito ja muita esseitä (WSOY, 2002)

Esseet eivät ole aiheiltaan lainkaan yhdenmukaisia. Käsittelytavaltaan ne ovat, ainakin minulle. Pidän Envallin esseistä selvästi siksi, että niissä hämmentävän tarkkanäköisesti havainnoidaan, kuvataan ja uudelleenselitetään tavallisia arjen ilmiöitä tai vähintäänkin ilmiöitä, jotka voisivat olla osa arkea, jos osaisi niitä Envallin tapaan havainnoida.

Nimikkoessee polkupyörällä ajamisen taidosta on kokoelman hienoimpia. Kirjan loput matkakuvaukset eivät ole minulle niin mielenkiintoisia, mutta niissäkin kuvailun väleihin upotetut maailmanselitykset avartavat omaa maailmaa, lisäävät ymmärrystä.

Ensimmäisenä luin esseen verenluovutuksesta, kirjassa otsikon Antaja saa alta. En tarkoituksella aloittanut siitä. Yleensä luen tällaisetkin kirjat alusta loppuun. Nyt kirja vain aukesi siitä, ja aloin lukea. Teksti vei mukanaan. Sen jälkeen palasin kirjailijan suunnittelemaan lukujärjestykseen.

Tutustumiseni esseemaailmaan on nyt ehtinyt reilussa viikossa kolmannen teoksen loppuun. Olen antiin tyytyväinen ja mietin, miten en ole aiemmin tähän lajiin erityisesti tutustunut. Envall osoittaa tässä kirjassa sanomisen taitoa. Pidin esseisti-Envallista enemmän kuin aforisti-Envallista.

23. marraskuuta 2011

Härkönen: Onnen tunti


Kirjamessut ovat tämänkin lukukokemuksen takana. Kuuntelin lokakuisena lauantaina Helsingin kirjamessuilla haastattelua, jossa Härkönen puhui tästä kirjasta. Koska olen työskennellyt sosiaalialalla näidenkin asioiden parissa, tuli tunne, että kirja on luettava. Luotin Härköseen kirjailijana, uskoin hänen osanneen luoda hyvän tarinan tärkeästä aiheesta.

Anna-Leena Härkönen
Onnen tunti (Otava, 2011)

Petyin. Tuntui, että kirjan dialogi oli kömpelöä. Härkönen oli rakentanut kirjaa paljolti dialogin varaan. Kun se ei minua sytyttänyt, vaikutelma kirjasta jäi laimeaksi. Kirjan alkupuoli - sijaislapsiajatuksen syntyminen, valmennus ja muut - oli tylsä, ja lisäksi aika ennalta-arvattava. Kesken ei kuitenkaan tehnyt mieli jättää.

Koko tarina Tuulasta, Harrista, Roopesta, Lukesta ja Vennistä sekä Ninnasta ja Alista tuntui kliseiseltä. Olisin kaivannut kirjaan jotain sellaista, että kirja olisi näyttänyt elämältä. Ei olisi ollut niin ennalta arvattava. Vaikka nyt siitä lähtien, että sijaisvanhempien perheessä nimet ovat ns. normaaleja, mutta Ninna, Ali, Luke ja Venni ovat niminä varsin harvinaisia. Niin kuin kahden maailman erilaisuus ei olisi tullut selväksi ilman näitä nimiäkin.

Tätä kirjaa ei tullut luettua pelkkänä lukijana, vaan kriitikkona, joka keskittyi - niiltä osin kuin jotain luuli tietävänsä - pohtimaan tarinan totuudellisuutta ja yksityiskohtia. Hyvin Härkönen on kirjansa taustatyöt tehnyt, mutta aina joissakin kohti pieni ihmettely nousi pintaan: meneeköhän se ihan noin? "Naapurit ovat tehneet sinusta jo toisen lastensuojeluilmoituksen. Sinulle etsitään sijaiskotia." Tuolla tahdilla ei kai Suomessa koskaan toimita, vaikka se joskus olisi tarpeen.

Ehkä Härkönen onkin tehnyt niin uutterasti taustatöitä ja tutustunut aiheeseen, että varsinainen kirjoittaminen - tekstin saattaminen kaunokirjalliseen asuun - oli jäänyt vaillinaiseksi. Lyhyeksi johdatukseksi sijaisperhe-elämään romaani kyllä käy, mutta kirjalliset ansiot jäävät vähiin.

Nyt tapahtui ensimmäistä kertaa lyhyen blogihistoriani aikana sekin, että alkoi kesken lukemisen tehdä mieli lähteä kurkkimaan, mitä muut ovat kirjasta tuumineet. Sen kuitenkin tein vasta, kun lukeminen oli aivan loppusuoralla. Varsin samankaltaisen lukukokemuksen kanssani näyttää jakaneen blogissaan Mari A.

22. marraskuuta 2011

Aforismien syntysijat

Markku Envall kirjoittaa Miten kirjoitan aforismeja -oppaassaan: "Aforismin syntytapa on mieleentulo, välähdys, oivallus." Olen kuullut hänen sanovan aforismin syntymisen tarinan lyhyemminkin: "Tulee mieleen."

Minulla on muistissa Helsingistä kaksi erityistä paikkaa. Muistan ne paikat varsin täsmällisesti, molemmissa paikoissa on mieleeni tullut yhtäkkiä aforismi.

Toinen paikka on Töölöntullissa, Mannerheimintien varrella, heti Tukholmankadun risteyksen pohjoispuolella. Ensimmäinen paikka on Kaivokadun varrella, Sokoksen ja rautatieaseman välissä. Ensimmäisen tapauksessa olin liikkeellä kävellen, toisessa olin juuri poistumassa bussista.

Nämä aforismipaikat ovat jääneet mieleeni hämmentävän täsmällisesti. Monia muitakin mieleeni juolahtaneita aforismeja tai aforismiraakileita pystyn kyllä sijoittamaan johonkin tiettyyn paikkaan, mutta näillä kahdella on minulle jokin erityinen merkitys.

Niille on yhteistä se, että mieleen tullut aforismi on tuntunut heti valmiilta. Se on saanut sopivan muodon heti syntyessään. On tuntunut, ettei sitä sovi viilailla mihinkään suuntaan tai muotoon. En uskalla kuitenkaan sanoa, että ne eivät kaipaisi pientä uudelleenmuotoilua, sillä voisivat kai ne paremmankin muodon löytää, mutta tällä hetkellä ne vielä tuntuvat hyviltä.

P.S. Kirjoitan - tai siis ensin niiden pitää tulla mieleen, jotta ne voi kirjoittaa ylös - aforismeja. Muutama eksyi viime hetkellä mukaan Sami Feiringin kokoamaan Tiheiden ajatusten kirjaan eli suomalaisen nykyaforismin antologiaan.

21. marraskuuta 2011

Alvari: Varmat tapaukset

Hesarin esikoiskirjapalkinto jaettiin viime viikolla 17. kerran. Vuonna 1996 se jaettiin 11. kerran. Sen vuoden voittajateoksen kirjoittanut henkilö on minulle kaikista voittajista (lista täällä) yksi tuntemattomimmista. Tämän teoksen jälkeen tosin vähän tutumpi.

Armas Alvari
Varmat tapaukset (Tammi, 1996)

Alvarin kirja on novellikokoelma. Tekisi mieli kutsua tätä kirjaa novellikokoelmaromaaniksi, sillä novellien yhteys toisiinsa tuntuu kovin vahvalta. Sama maailma, samantyylinen kerronta on pääosassa novelli toisensa jälkeen.

Kirjasta jää outo maku. Olisiko noista aineksista voinut kasata romaanin? En tarkoita, että romaani olisi automaattisesti parempi kuin kokoelma novelleja, mutta. Teksti on ansiokasta, mukaansa tempaavaakin. Paikoitellen jää kuitenkin sellainen tuntu, että kirjoittaja yrittää päteä kirjoittamalla tietyllä tavalla, osoittaakseen taitonsa. Tämä nousee novellin etenemistä tärkeämmäksi. Tyyli ohittaa tarinan ylittäen keltaisen viivan, tuomitsen minä.

Alvarin kerronta tuo välillä mieleeni Arto Salmisen. Syy siihen on tämänkaltainen inhorealismi: "Pumpulipuikko tunkeutui syvälle isän kuihtuneeseen pakaraan ja toi pois keltaista mätää. Sitten reikään kaadettiin ruskeasta pullosta, joka kupli ihon alla." Alvari kuvailee monia asioita kovin yksityiskohtaisesti. Minulle olisi joissain kohdissa riittänyt vähempikin.

Kustantajan sivuilla kirjaa kuvataan näin: "Yksittäisistä tarinoista muodostuu pala palalta kudelma kokonaisesta kaupungista, eri sukupolvien ihmiskohtaloista, jotka ovat samaan aikaan erillisiä mutta selittämättömän luonnollisesti toistensa lomassa." Hämmentävää kuvauksessa on se, että hieman tuolla tavalla voisin kuvailla erästä omaa kirjoitusprojektiani.

Lukemistani (ja käsittääkseni) saman vuoden esikoisista pidin paljon enemmän Juha Itkosen Myöhempien aikojen pyhistä. Myös Riikka Pulkkisen romaani Raja ohittanee omalla listallani Alvarin novellit.

20. marraskuuta 2011

Kirjakahvila: ranskalainen suklaatorttu

Kokeillaanpa, tuleeko tällaisista kirjoituksista joskus jopa jonkinlainen sarja. Ideana on siis esitellä joku itse leivottu herkku, antaa sen ohje (tai vähintään linkki ohjeeseen) sekä kertoa, mitä kirjaa sen kanssa voisi suositella. Nimesin sarjan Kirjakahvilaksi.

Ranskalainen suklaatorttu

Pohja
150 g voita
2 dl sokeria
150 g suklaata (käytin 60 g Pandan tummaa ja 90 g Fazerin sinistä)
4 kpl kananmunia
1½ dl vehnäjauhoja

Kuorrutus
110 g Fazerin sinistä suklaata
1-2 rkl voita

1) Sulata suklaa. 2) Vatkaa voi ja sokeri kuohkeaksi vaahdoksi. 3) Lisää munat yksitellen hyvin sekoittaen. 4) Kaada lämmin suklaa munavaahtoon ohuena nauhana ja sekoita hyvin. 5) Lisää vehnäjauhot. 6) Kaada taikina hyvin voideltuun ja jauhoitettuun vuokaan. 7) Paista uunissa 175 asteessa n. 30 min. Kakkua ei saa paistaa läpikypsäksi, sen pitää olla keskeltä vielä hieman kostea. 8) Anna kakun jäähtyä ja koristele se sen jälkeen sulatetulla suklaalla, johon on sekoitettu voinokare.

Ohje on saatu Kotikokki.netistä. Torttu oli varsin hyvää ja kovin suklaista.

Ensimmäinen kirja, joka tästä tuli mieleen, on ranskalaisen Philippe Delermin kertomuskokoelma Ensimmäinen siemaus olutta ja muita pieniä iloja. Siinä on lyhyitä, hyvin kirjoitettuja, oivaltavia, hienoja, elämän pienistä hetkistä kertovia tarinoita. Suklaatortun syöminen on myös elämän pieni ilo. Kirjasta voi lukea lisää vaikka Hesarista. Tortun joutuu valitettavasti leipomaan itse, että pääsee mausta jyvälle.

19. marraskuuta 2011

Tontti: Koti, uskonto ja isänmaa

Kun teoksen on kirjoittanut palkittu runoilija ja romaanin kirjoittamisessakin kunnostautunut, suomalaiseen älykkökerhoon pyrkivä juristi, olisin odottanut enemmän. Tämä teos oli pettymys.

Jarkko Tontti

Koti, uskonto ja isänmaa (Helsinki-kirjat 2011)

Tontin esseekokoelma on todellakin "yritelmä" niin kuin hän itse esseen määrittelee kirjan alussa. Sen ei kuitenkaan pitäisi olla mikään etupainotteinen anteeksipyyntö lukijalta, että "tämä nyt on vähän tällainen hutaisten tehty". Olisin ensinnäkin odottanut runoilijalta parempaa, monipuolisempaa kielenkäyttöä. Toiseksi olisin halunnut laajempia, syvällisempiä esseitä. Monet kirjan esseistä jäävät pintaraapaisuiksi.

Parasta antia minulle kirjassa oli essee Tontin runollisista rakkauksista: Haavikko, Melleri, Manner ja Kavafis mahtuvat hienosti samaan tekstiin kiertyen vielä Tontin elämän ympärille. Kirjan poliittiset tekstit eivät minua innostaneet, vaikka tunnen jakavani kirjoittajan kanssa samankaltaisen maailmankuvan. Monet poliitikot osaavat sen paremmin.

Kirjan ansiot hupenevat teemallisen sekavuuden, huonohkon kielen ja jopa suoranaisten, ehkä kiireessä tulleiden, virheiden vuoksi. Jos heti ensimmäisessä esseessä lauseen lopusta puuttuu piste ja sanasta tavu, epäluulo herää. Ja jos essee yritään päättää ytimekkäästi lauseella, jossa on sana "loppupeleissä", toivo kuolee.

18. marraskuuta 2011

Mazzarella: Tähtien väliset viivat

Kuka minä olen? Siihen kysymykseen kai identiteettipohdinnoissa haetaan usein vastausta.

Merete Mazzarella
Tähtien väliset viivat. Esseitä identiteetistä. (Tammi, 2003)

Merete Mazzarella oli minulle tuttu nimi, mutta kirjoittajana ja kirjailijana aivan outo. Hänen kirjansa tarttui kirjastossa käteeni kahdesta syystä: siksi, että siinä puhutaan identiteetistä ja siksi, että se kansi ilmoittaa sen sisältävän esseitä.

Aloitetaan esseistä. Pöydälläni odottaa myös toinen esseekokoelma, ja kolmas. Silkasta mielenkiinnosta tuohon lajiin päätin niihin tutustua. Koska olen lukenut paljon - no, ainakin jonkin verran - kaunokirjallisuutta, fiktiota ja varsin paljon tietokirjallisuutta, faktaa, on kai tarpeellista tutkia sitäkin, mitä niiden väliin jää. Siinä mielessä Mazzarellan esseet kyllä välillä hämmentävät, että ne tuntuvat olevan kuin muistelmakatkelmia. Mazzarella kyllä varoittaa aluksi: "Tämä kirja käsittelee ennen kaikkea minun identiteettiäni." Kyllä, kursivoituna minun - siis hänen - identiteettiään.

Kirja koostuu neljästä osasta. Ensimmäinen osa - johdanto tai jotain sen kaltaista - oli kiinnostavin. Mazzarella maalaa esiin monenlaista näkökulmaa identiteettiin. Toista osaa, taustan ja kokemusten merkitystä identiteettiin, luin vielä mielenkiinnolla. Kolmatta, suomenruotsalaisuuden pohdintaa, ei melkein jaksanut lukea. Mitä suomensuomalainen mies saisi irti vanhempiensa ikäisen suomenruotsalaiseksi itsensä tehneen naisen ajatuksista?

Neljäs luku pelasti minut: palasi juurille, ytimeen. Siinä Mazzarella esittää niin hyviä kysymyksiä, ettei voi välttyä pohtimasta niitä itsekin.
- Onko identiteetti pysyvä vai muuttuva?
- Kyllä minun identiteettini on ainakin muuttunut paljon, vaikka olen vasta noin kolmenkymmenen. Ja on muuttunut paljon ihan viime vuosinakin. En juuri nyt usko identiteetin pysyvyyteen.
- Tiedämmekö keitä muut ovat, tietääkö muut keitä me olemme?
- Ehkä tiedämme, ehkä emme. Ainakin se meidän olisi hyvä muistaa, Mazzarellaa muistellen, että kun väitämme, että joku ei ole meidän mielestämme syvällinen, on hyvä miettiä, tietävätkö muut meidän syvyyksistämme mitään.

P.S. "Minusta hyvä elämä edellyttää sisäistä huonetta, josta voi hakea voimaa ja henkistä ravintoa, mutta tiedän hyvin että tämän sisäisen huoneensa voi kalustaa monella eri tavalla. Lukevana ja kirjoittavana ihmisenä minusta on luonnollista kalustaa se kirjallisuudella, mutta olen varma, että sen voi tehdä yhtä hyvin kuvataiteella tai musiikilla tai miksei vaikka metsäkävelyillä." - Merete Mazzarella

17. marraskuuta 2011

Taskinen: Täydellinen paisti


Tuli luvattua, että luen HS:n esikoiskirjapalkinnon voittajan. Kävi hyvin, minulle, sillä voittajateos oli valmiiksi kirjastosta lainassa. Ja se ei ole runokokoelma. Vaikka kai minä runoistakin olisin jotain keksinyt sanoiksi puettavaksi, ja lauseiksi. Tässä teoksessa on puettu lauseita romaaniksi asti. Samalla paistetaan sikaa.

Satu Taskinen
Täydellinen paisti (Teos, 2011)

Nenässäni oli lähes koko kirjan ajan paistetun sian tuoksu. Ehkä se teki kirjan lukemisesta jotenkin tunkkaista, raskasta. Ulkona Wienissä leijuva sumu ei parantanut tilannetta. (Sitä vain mietin, oliko se sumu samanlaista kuin Hannu Raittilan Canal Grandessa. Molemmissa kirjoissa puhutaan kolmen viikon sumusta.)

Huomasin lukevani kirjaa kaikkien muiden ulottuvuuksien lisäksi parisuhdekuvauksena. Toisilleen vieraiden ihmisten liitto, Taru ja Itävaltalainen. Henkinen etäisyys tuntui suurelta näiden kahden välillä. Ulkopuolinen siinäkin mielessä, päähenkilö. Ulkopuolisuuttahan tässä kirjassa arvioiden mukaan on kuvattu.

Teos on paikoin hauska. Mietin jopa, että Taskisesta voisi olla pakinoitsijaksi. Kirjan hauskuutta pohdittiin eilen Radio Helsingin kyselytunnilla, kun kirjailija oli Ville Blåfieldin vieraana. Puhuivat lukijapalautteesta, jonka mukaan teos on salakavalan hauska. Taskisesta sain käsityksen, että ns. hauskuus tai huumori oli tullut kirjaan vähän kuin vahingossa. Lisäksi haastattelusta jäi fiilis, ettei Taskisesta ole, ja tuskin haluaisikaan, pakinoitsijaksi. Jostain syystä pidän kirjailijoista, jotka puhuessaankin ovat hauskoja - tosin lukemistani Jari Tervon kirjoista en pidä - mutta Taskinen ei vaikuta hauskalta.

Mietin, että mitä yhdenpäivänromaaneja olen lukenut. En nopeasti keksinyt oikein mitään. Kun jotenkin Täydellistä paistia lukiessa tuli taas mieleen, että onko se nyt niin olennaista, että tapahtumat ovat näennäisesti yhden päivän aikana tapahtuvia, kun kuva laajenee päivää suuremmaksi. Ja onko yhdenpäivänromaanin pakko olla paksu, korostaa sitä, että kuinka paljon yhteen päivään saadaankaan mahtumaan?

Lopuksi lainaan HS:n raadin sanoja: "Täydellinen paisti on romaani siitä, millaista on olla nykyaikainen ihminen, joka elää hyvin pitkälti itsetarkkailun kautta." Tämä ulottuvuus tekstissä viehätti ja oli kai syynä siihen, että kirja tuli luettua kokonaan.

16. marraskuuta 2011

Prosak: Raittila ja Tommola

Nuoren Voiman Liiton järjestämän Prosakin kirjailijavieraina olivat eilen Anna Tommola ja Hannu Raittila, nuori esikoiskirjailija ja jo varttuneempi Finlandia-palkittu. Esillä olivat molempien esikoisnovellikokoelmat, joista - mikä oli yllättävän nautinnollista - saimme kuulla kirjailijoiden lukemina yhdet novellit. Toki puhetta riitti novellien ympäriltäkin. Tommolan novellikokoelmaan palannen myöhemmin, luettu novelli kiehtoi riittävästi.

Tilaisuuden loppupuolella Raittila intoutui kritisoimaan romaanin ylivaltaa nykyisessä kirjallisessa maailmassa. Runot, esseet, novellit jäävät romaanin jalkoihin, mm. kaikenlaisten palkintojen vuoksi. Kaiken tämän Raittila toki ilmaisi paljon hienommin.

Kun oltiin novellien äärellä, ja Raittila innostui romaanien asemasta, (ja lisäksi suositteli alussa Tommolalle luettavaksi Raamattua, Tommola Raittilalle Carlsonin uutuutta), tulin kysyneeksi häneltä, miten hänen ensimmäinen romaaninsa tuli syntyneeksi. Kirjailija toki vastasi pidemmin, mutta tiivistettynä syy oli närkästys, hengellinen närkästys. Vuonna 1998 ilmestynyt romaani Ei minulta mitään puutu (nimi Psalmista 23) kuvaa lestadiolaisten suviseuroja ja niiden järjestämistä. Se närkästys oli syntynyt siitä, että noiden seurojen aikaan - joihin voi kokoontua jopa 80 000 ihmistä - ei puhuta mistään muusta kuin siitä, kuinka paljon kaikki on suurempaa kuin edellisenä vuonna. Niin, eihän se kovin hengelliseltä vaikuta.

Olin ensimmäistä kertaa Prosak-illassa. Luultavasti en viimeistä.

15. marraskuuta 2011

Lähde: Napit vastakkain


Tähän kirjaan en olisi välttämättä tarttunut, ellei sen maailma minua kiinnostaisi. Enkä kirjan lukemisen jälkeenkään keksi, kuka sellainen, jota poliittinen päätöksenteko ja eduskunnan toiminta ei jollain erityisellä tavalla kiinnosta, lukisi tämän kirjan.

Jussi Lähde
Napit vastakkain (Paasilinna, 2011)

Lähteen toinen kirja kertoo tuoreesta kansanedustajasta, joka nousee eduskuntaan vuoden 2011 vaaleissa. Kirja määritellään veijariromaaniksi, ja aikamoinen veijari kansanedustaja Tapio Känsä onkin. Vielä suurempi veijari ehkä on hänen keskeinen tukijansa, erikoistoimittaja Nisu. Määritelmä veijariromaani tuo mieleeni Arto Paasilinnan, jonka kirjoja nuorena luin parisenkymmentä kappaletta. Lähde jatkaa hienosti suomalaista veijariromaaniperinnettä.

Mutta se kirjan aihe. Lähde on itse toiminut politiikan sisäpiireissä. Se näkyy. Mutta kiinnostaako se eduskunnan toiminta näin paljon ns. tavallista kirjan lukijaa? Kirjan myyntiluvuista en tiedä mitään.

Minulle tällä kirjalla on jossain mielessä erityinenkin merkitys. Ylläpitämäni Eduskunta nauraa -blogin kautta olen jatkuvasti jollain tavalla tekemisissä eduskuntapuheen kanssa. Minulle mielenkiintoisinta kirjassa taisivat ollakin edustaja Känsän eduskunnassa pitämät puheet. Toinen erityinen mielenkiinnon kohde oli toinen savolainen uusi kansanedustaja Mielonen. Hän nimittäin toi mieleeni muutamia tuntemiani nuoria poliitikkoja. Osuvasti kuvattu nuorta broileria.

Kirja tuli luettua sunnuntaiaamuna lähes kerralla. Teksti on sujuvaa ja kirja nopeasti luettava. (Etenkin kun tällä hetkellä on kesken kaksi vähän hankalampaa romaania: Saramagon Kaikkien nimet ja Dostojevskin Kirjoituksia kellarista.) Silti jää sellainen tunne, että kirja on pitänyt saada mahdollisimman nopeasti eduskuntavaalien jälkeen julki, mikä näkyy hieman viimeistelemättömänä otteena juonen kuljetuksessa ja kirjan yhtenäisyydessä.

Mentula: Musta timantti

Tänään julkistetaan Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnon saaja vuosimallia 2011. Kymmenestä ehdolla olevasta esikoisteoksesta olen lukenut yhden: sunnuntaina aloittamani ja eilen lopettamani novellikokoelman.

Mooses Mentula
Musta timantti (WSOY, 2011)

Olin Helsingin kirjamessuilla lokakuun lopussa kahdesti paikalla, kun Mentula ja hänen kirjansa oli esillä. Ensin Jarmo Papinniemen haastatellessa esikoisia, sitten HS:n palkinnon ehdokaskirjojen esittelyssä. Noista tilaisuuksista jäi mieleen, että kirja voisi olla hyvä lukea. Odotin, että kirjassa olisi kansanomaisia tarinoita arkisista asioista. Yllätyin hieman. Kirjan teksti oli selvästi hienompaa, tarkempaa ja oivaltavampaa kuin kuvittelin. Tässä vaiheessa voin myös tunnustaa, että novellit eivät ole vakiolukemistoani.

Hesarin kirjamessutilaisuudessa Esa Mäkinen taisi mainita, että Mentulan teksti tuo mieleen Juha Seppälän kerronnan. Mentula totesi, että Seppälän tuotanto on kyllä tullut luettua. Koska minä en ole Seppälää lainkaan lukenut ja pidin tästä, ehkä on tutustuttava myös Seppälään. Tosin yhdestä novellista tuli - muutamasta lauseesta - mieleen Hotakaisen Juoksuhaudantiekin. Se kirja tosin on minulle niin tuttu, että voi tulla mieleeni melkein ilman syytä.

Mentula on parhaimmillaan kirjan alussa kuvatessaan lasten elämää. Niminovelli Musta timantti sekä Leiri ja Huoltaja ovat hienoja matkoja lapsen päähän. Opettaja tuntee lasten maailmaa. Jos esittäisin jonkin neuvon Mentulalle, toivoisin hänen kirjoittavan aikuisten romaanin lasten elämästä.

Kirjan loppupuolella miehinen elin tunkee silmiini turhan usein. Päälle se käy Mänty-novellin alussa: "Saatana! Siinä se seisoi. Jökötti varmana, elettyjen vuosien merkitsemänä kuin vanhan miehen elin." Vähempikin olisi riittänyt. Lisäksi Mentula on liian kiltti mies, ei ole sisua jättää päähenkilöitä liian ikäviin tilanteisiin. Niinpä joiden novellien loput ovat kovin jyrkkämutkaisia.

Vaikken yhdeksää muuta kirjaa ole lukenutkaan, mitä nyt Vallin ja Liukkosen runoja vähän selaillut, en ryntää barrikadeille, jos Musta timantti on HS-esikoinen 2011. Ansioita siinä on.

P.S. Täten lupaan, että luen voittajakirjan, ja kirjoitan siitä tänne. Mikäli se ei ole Musta timantti.

14. marraskuuta 2011

Muistikirja

Uusi blogi avautuu Kirjoittajatreffit-blogin Jennin innoittamana muistikirjapohdinnoilla.
Oletko sinä muistikirjailija? Kannatko mukanasi muistikirjaa, tai suositko sanelinta tai älypuhelimen muistiota? Onko muistikirjallasi tarkat kriteerit, vai tuherteletko taskunpohjalle unohtuneiden kauppakuittien taakse?
Tällä hetkellä minulla on kai kahdeksan muistikirjaa. Seitsemän niistä on samankokoisia, pienehköjä kirjoja, cd-kotelon kokoisia. Sen kokoinen on oikein helppo kuljettaa mukana. Usein niitä on laukussa mukana kaksikin. Nämä seitsemän on ostettu kerralla. Sain halvalla muistaakseni Suomalaisesta Kirjakaupasta. Niissä on kierreselkä, mikä lisää niiden käyttökelpoisuutta.

Se kahdeksas, vähemmälle käytölle jäänyt, on suurempi. Kai ikäänkuin jokin toimittajan lehtiö. Siihen on ollut tarkoitus kirjoittaa valmiimpia ja pidempiä juttuja. Se vain ei lähde niin helposti mukaan. Eikä siten täytykään.

Muistikirja minulla on laukussa mukanani lähes aina. Jos ei ole, muistikirjana joutuu toimimaan kalenteri. Tai sitten muistikirjan virkaa toimittaa puhelimen äänitystoiminto. Ne vain pitää muistaa purkaa puhelimesta, muuten eivät jää talteen. Parempi tilanne siis on, jos on muistanut ottaa muistikirjansa mukaan. Hetkessä syntyville aforismiraakileille puhelin on kyllä joskus muistikirjaa kätevämpi tallennusväline.

Käytän pienistä muistikirjoistani kuutta samaan aikaan. Satunnaisesti. Se seitsemäs ei tule käytetyksi, koska siinä on vapautta rajoittavia viivoja. Osa kirjoista on aloitettu molemmista suunnista. Usein kirjoittelen vain johonkin väliin, missä vielä on tilaa. Järjestelmällisyys, jota jossain määrin muuten elämässäni yritän ylläpitää, puuttuu täysin näistä kirjoista. Kohta taitaa olla se tilanne edessä, että yksi muistikirja alkaa olla täynnä. Pitää alkaa varoa, ettei vahingossa ota sitä pöydältä mukaan.

Kaikenlaista. Selvää käsialaa ja töherrystä. Aforismeja, kauppalistoja, haastatteluunvalmistautumisranskalaisviivoja, asunnon pohjapiirroksia, päiväkirjaa, to do -listoja. Parempi kysymys kai olisi, mitä muistikirjoissani ei ole.

Olen oppinut elämään muistikirjaelämää. Aina sellaisen on oltava mukana. Jos vaikka tulisi joku ajatus mieleen.