Sivut

31. joulukuuta 2011

Valkokankaalla Varasto

On jo kulunut aikaa siitä, kun luin Arto Salmisen hienon romaanin Varasto. On kulunut aikaa jo siitäkin, kuin viimeksi luin Salmisen romaanin. Viimeksi lukemani taisi olla Lahti. Olen pitänyt Salmisen kirjoista, enkä voinut siis jättää väliin Taru Mäkelän ohjaamaa elokuvaa, joka perustuu Salmisen romaaniin. Kävi sitten niin, että istuin katsomassa Kari-Pekka Toivosta (Rousku), Aku Hirviniemeä (Raninen) ja Minttu Mustakalliota (Karita) jo ensi-illan näytöksessä eilen.

Komediaksi nimittävät elokuvaa. Ja naurattihan se. Ei minua niin paljon kuin takana istunutta muuta yleisöä, mutta riittävästi. Vaikuttikohan nauramiseni määrään se, että salmismainen huumori ei ollut ehkä niin outoa kuin monille muille katsojille. Tuskin kaikki olivat kirjaa lukeneet. Hesarin arvion elokuvasta olivat ehkä lukeneet, sillä kovimmat naurut irtosivat juuri siinä kohdassa, josta arviossa mainitaan: "Vesa-Matti Loirilla on pikkuruinen rooli ja vain yksi repliikki, mutta se onkin sitten sitä hauskempi." Loiri on sivuroolissa Karitan äidin miesystävänä.

Elokuvaa katsoessani mietin, kuinka hyvin muistan kirjan tapahtumat. Totesin, etten lopulta kovin hyvin. Tuntui siltä, ettei siihen oltu kyllä juuri mitään lisätty, paitsi loppuun, mutta silti en muistanut juonta, tapahtumia sillä tavalla etukäteen, että se olisi katsomiskokemusta muuttanut juurikaan sellaisesta elokuvasta, jota ei ole aiemmin kirjana lukenut.

Niin. Kirjailija on minulle tuttu, tämä Arto Salminen. Ohjaaja Taru Mäkelä ei nimenä ollut niin tuttu. Piti katsoa, että mitä hän on tehnyt aiemmin. Tietenkin juuri hän on ohjannut Kari Hotakaisen Klassikkoon perustuvan elokuvan klassikko. Nyt kun näitä kahta elokuvaa ajattelee saman ohjaajan tuotoksina, ei voi olla ajattelematta, etteivätkö ne olisi jokseenkin samanlaisia. Arkista absurdia "alaluokan" huumoria molemmissa.

Eli jos pidätte Salmisen romaaneista, käykää ihmeessä katsomassa Varasto-elokuva. (Tästäkö tuli nyt mainos? Ehkä.) Ei siinä ole ainakaan pilattu kirjaa. Lisäksi hyvät näyttelijäsuoritukset antavat kirjaan verrattuna todella mielenkiintoista lisämaustetta. Hymyilyttävän hyvää näyttelemistä!

30. joulukuuta 2011

Andersson: Oton elämä

Kun kirjailija on entinen vasemmistopoliitikko ja ikääntyvä kirjailija, ja romaanin päähenkilö on entinen vasemmistopoliitikko ja ikääntyvä kirjailija, tulee väistämättä mieleen, onko tämä kirja Claes Anderssonista. Kirjamessuilla Andersson kertoi, ettei ole, tai ettei ainakaan kokonaan ole. Kirjassa sentään Otto kuolee (vai kuoleeko?) ja hänellä on rapussa naapurina kai aivan kuvitteellinen nainen. Tätä kirjaa kuitenkin tuli luettua Anderssonin pohdintoina nykyajasta.

Claes Andersson
Oton elämä (WSOY, 2011)

Aivan aluksi haluan - kuten eräs nykyinen vasemmistopoliitikko kerran aloitti - miettiä sitä, mikä tämä kirja oikein on. Kirjailijan tai kustantajan - kumman lie - määrittelemänä se on aikalaisromaani. Ja mikähän sitten on aikalaisromaani? "Kirjallisuus jäsentää ja auttaa näkemään, mitä ajassa tapahtuu." Sellainen ajatus löytyi aikalaisromaanista. Minä luin - ehkä alun pienen hämmennyksen jälkeen - tätä kirjaa oikeastaan esseekokoelmana, jossa romaanimaiset tapahtumat toimivat kehyskertomuksena. Varsinaisesti kirjassa ei tapahdu mitään, jos ei laske tapahtumiksi muistoja ja pohdintoja maailmasta.

Toiseksi jään miettimään, mitä tämä kirja antaa lukijalle kahdenkymmenen vuoden päästä. Nyt kirjaa saattoi vielä lukea jokseenkin itsensä kanssa samanhenkisen, vaikkakin vanhemman, miehen jorinoina maailman menosta. Kun kirjan tapahtumat olivat ajallisesti lähellä, ne vielä palautuivat omaan mieleen ja näin antoivat kirjalle sisältöä. Mutta kun maailma muuttuu ja ikääntyvän miehen pohdinnat maailmasta sen mukana, mitä antaa joskus myöhemmin tällainen romaani, jossa ei ole varsinaisesti minkäänlaista tarinaa?

Voisi näistä pohdinnoista pian luulla, etten pitänyt kirjasta. Kyllä pidin. Hyvä kirja se on, mutta romaaniksi ei minun makuuni. Lukisin mieluummin samalta kirjailijalta esseitä maailman menosta. Tämä väkinäisesti romaaniksi puettu teos ei sillä tavalla sytyttänyt. Asiat, joista kerrottiin, olivat lukemisen arvoisia. Lause, jota käytettiin oli usein varsin hyvä. Mutta tarina petti, se ei kantanut eikä täten yhdistänyt kirjaa riittävästi. Luulen, että sen vuoksi tälle kirjalle käy omassa muistissa niin, että se hautautuu, unohtuu. Kuten ne ajassa tapahtuvat asiatkin, joista Andersson - kirjan Otto - kertoo.

Katso myös: Erjan lukupäiväkirja ja Kulttuuri kukoistaa

29. joulukuuta 2011

NaNoWriMon hengessä

Heti alkuun on siis selvennettävä: en ole osallistunut marraskuussa "kansalliseen romaaninkirjoituskuukauteen", jonka kai suomeksi pitäisi KaRoKirKu. Kirjoitin kyllä marraskuussa jotain, mutta en lainkaan siinä hengessä.

Mutta joulukuussa kirjoitin. Tavoite oli alunperin kirjoittaa erästä tarinaa joka päivä kuukauden 24 ensimmäisen päivän ajan. Aivan tuohon tavoitteeseen en yltänyt, sillä muutama päivä jäi välistä. Joinakin päivinä kirjoittaminen jäi aivan iltaan, tekstin sain valmiiksi juuri ennen keskiyötä. Tai siis kello kahtatoista, en minä sitä aikaa osaa keskiyönä pitää.

24 päivän aikana kirjoitin tuohon tarinaan 8894 sanaa. Jos olisin samalla kirjoitusvauhdilla jatkanut vielä kuusi päivää (jolloin olisin saanut täyteen marraskuun päivien määrän), koossa olisi ollut noin 11100 sanaa. Kun NaNoWriMossa on tavoitteena 50000 sanaa, aika kaukana ollaan noista määristä. Tosin 50000 sanan tavoite on alunperin määritetty englanninkieliselle tekstille, ja karkean arvion mukaan 50000 sanaa englanniksi on käännettynä noin 34000 sanaa suomeksi.

Kirjoitustahtini oli siis noin kolmannes siitä vauhdista, mitä helpotettu nanowrimotahti olisi. Tosin tuona aikana en erityisesti keskittynyt kirjoittamiseen, eikä tuo tarina ollut ainoa, jota kirjoitin. Lisäksi tuli vielä luettuakin jotain. Selityksiä siis on. Eikä missään nimessä missään vaiheessa tavoitteenani ollut mikään sanamäärä.

Tuollaisessa ei-niin-suunnitellussa kirjoittamisessa näyttää olevan joitakin ongelmia. Yksi, joka tekstistä näkyy ainakin omiin silmiini, on se, että luettavana oleva kirja näytti jonkin verran vaikuttavan tyyliin, jota käytin. Toki tämän huomasin kirjoittaessani, enkä yrittänytkään olla niin kuin se ei vaikuttaisi. Tuo nyt kuitenkin on vain kirjoitusharjoitus, jossa annoin itselleni luvan kokeilla erilaista tyyliä kesken tarinan.

(Tarina, jota kirjoitin, on täällä jo aiemmin mainitsemani, Juoksufoorumille jo pari vuotta sitten aloittamani tarina kai juuri eläkkeelle jääneestä miehestä, joka aloittelee juoksuharrastusta. Tarinan kokonaisuudessaan - sisältäen myös alkupuolen, jota tässä ei käsitelty - voi lukea täältä.)

Ehkä ensi vuonna kuitenkin - tuon "joulukalenteriprojektin" innostamana - voisin kokeilla oikeaa NaNoWriMoa. Voisiko tämä olla jopa uudenvuodenlupaus? Toki voi, sillä eihän niiden toteutumiseen kukaan usko silloin, kun niitä annetaan.

28. joulukuuta 2011

Liksom: Hytti nro 6


Rosa Liksom
Hytti nro 6 (WSOY, 2011)

Taakse jää maisemien kuvailu, ikkunasta näkyvät jurtat, jääkuutiotähdet. Taakse jää junassa soiva klassinen musiikki, miehen kuorsaus. Taakse jää muistot Moskovasta, miehen tarinat menneistä, Venäjänmaan ylistykset. Taakse jää Arisa, Vadim. Taakse jää Irina, Mitka. Tämä on vielä romaania.

Parempi kuin Isänmaan tähden, parempi kuin Kallorumpu? Jokaisella on oma tämänsä. "Liksomilla on on ainutlaatuinen taito kehitellä eläimellisistä järkäleistä ja muusta vinksahtaneesta väestä täysin tunnistettavia ja rakastettavia ihmisiä." Pekka Milonoff. Tämä ei ole romaania, tämä on Finlandia-palkintoa.

Että olikin erilainen kirja. En osaa sanoa, että olisin pitänyt. Luin, näin ja lopetin. Tunnesidettä kirjaan ei syntynyt, ei tyttöön, ei mieheen, ei hyttiin, ei Neuvostoliittoon. Puksutin kirjan läpi kuin juna, välillä asemille pydähdellen. En saanut nenääni hytin hajuja. En tullut tajuamaan, millainen ääni miehellä on. Näin silmissäni maisemat; niihin Liksom keskittyikin, liikaa.

Kirjan tapahtumien aikaan olin viisivuotias. Neuvostoliitto on minulle outo kuten sen ajan maailmakin. Siksikö tämä kahdeksankymmenlukulainen neuvostoliittolainen ajankuva jää minulle vieraaksi? Olenhan lukenut muitakin menneisyyteen sijoittuvia kirjoja ilman tunnetta ulkopuolelle jäämisestä. En tiedä. Onhan kirja hienosti kirjoitettu. Kenties sen palkintonsakin ansaitsi. Minä jätän palkitsematta.

P.S. Kuvittelin hytin menosuuntaan nähden oikealle puolelle junaa. En tiedä miksi, ei sitä varmaan kerrottu. Asemat ja kaupungit jäivät mielessäni aina vasemmalle. Mitenkäs muilla?

27. joulukuuta 2011

Jordan: Ilmetty

Palasin eilen, joulupäivän aamuna kirjalliselta Dublinin matkalta. Matka oli mielenkiintoinen.


Neil Jordan
Ilmetty (Like, 2011)

Kirjan perustarina on taidokkaasti rakennettu. En muista lukeneeni aiemmin mitään kirjaa tästä teemasta, joten kirjalla oli minulle tässä mielessä teemauutuusarvoa. Niin, kirja siis kertoo kahdesta pojasta, myöhemmin miehestä, jotka asuvat Dublinissa, toinen etelä- ja toinen pohjoispuolella, ja jotka sekoitetaan toisiinsa yhdennäköisyytensä vuoksi. Myöhemmin he kyllä sotkeutuvat toistensa elämiin aivan tarkoituksellakin. Tästä peruslähtökohdasta Jordan on luonut mielenkiintoisen kertomuksen siitä, miten kahdesta voi tulla joskus kolme, tai sittenkin ehkä vain yksi tai puolitoista.

Dublin, Tonkajoki, aukko muurissa, hiekkaranta. Joutsenet nousevat lentoon. Jordan osaa hyvin kuvailla ympäristöä, jossa tarina liikkuu. Hän tekee sen vielä niin, ettei lukeminen jumitu kuitenkaan yksityiskohtiin. Koskaan en ole Dublinissa käynyt - paitsi vähän Google Streetviewin avulla hetki sitten - mutta yllättävän hyvin kaupunki tuntui piirtyvän silmiin lukiessa.

Lukukokemuksena miellyttävä. Osittain tätä miellyttävyyttä lisäsi jako sopivan mittaisiin lukuihin. Kirja tuli luettua aika monessa pätkässä. Ehkä oli pelkkää sattumaakin se, että tunsin kirjan jatkuvan aina jostain mielenkiintoisesta kohdasta. Tai sitten Jordan oli onnistunut vangitsemaan mielenkiintoni lukijana jatkuvasti.

23. joulukuuta 2011

Joululukemisto 2011

Tämän vuoden joulunajan lukemistoni koostuu kolmesta kirjasta.

Ensimmäinen näistä on kesken, noin puolivälissä. Ja on tähän mennessä kyllä ollut lukemisen arvoinen.
Kirja on Neil Jordanin Ilmetty, jonka suomalainen kustantaja Like tiedotti kirjan tulleen juuri palkituksi jollain irlantilaisella kirjallisuuspalkinnolla. Pitänee tutustua lukemisen loputtua tuohon palkintoonkin.

Toinen kirja on sitten tämän vuoden Finlandia-voittaja. Eli Liksomin Hytti nro 6. Se vaikuttaa nopeahkosti luettavalta. Jotenkin odotan sen lukemista, mutta en ole asettanut mitään erityisiä odotuksia kirjalle.

Kolmas kirja on Claes Anderssonin Oton elämä. Tämä on taas näitä Kirjamessujen jälkeisiä. Kirjamessuilla kuuntelin, kun Esa Silander (josta muuten en erityisesti pidä haastattelijana) haastatteli Anderssonia. Toki jotenkin pidän Anderssonista henkilönä muutenkin, vaikken kirjojaan olekaan juuri lukenut.

Näistä on siis tulossa jotain tekstiä lähiaikoina. Tuskin nimittäin niistä mikään jää kesken tai edes jää pitkän ajan lukemiseksi.

19. joulukuuta 2011

Ala-Harja: Tom Tom Tom

Kirja on ollut hyllyssäni noin 10 vuotta, tarkasti en muista. Jostain syystä, ehkä huonon takakansitekstin vuoksi, kirja on jäänyt lukematta. Vaikka onkin kirja, joka oli vuonna 1999 jopa Finlandia-ehdokkaana.

Riikka Ala-Harja
Tom Tom Tom
(Gummerus, 1999)

Eikä tämä kirja syyttä ole Finlandia-ehdokkaana ollut. Ala-Harjan esikoisromaani on hieno teos. Nousee tämän vuoden - paljonhan en kyllä ole lukenut - parhaisiin lukukokemuksiini.

En usko, että sillä, mitä kirjassa tapahtuu, on tämän lukukokemuksen kanssa erityitstä merkitystä. On nainen, mies ja heidän yhteinen lapsensa. Nainen on kansanedustaja ja pitää kiirettä. Miehellä ei enää ole kiire. 14 vuotta sitten lähti, nyt on palannut Suomeen. Mutta makaa sairaalassa aivoinfarktin jäljiltä. Jotain on jäänyt sanomatta tytölle, mutta mitä? Jos kykenisi sanomaan muutakin kuin jaa jaa, se ehkä selviäisi kirjassa.

Ja tämä tyttö, koditon juureton paikaton isäton ehkä äiditönkin työtön. Ajatukset sinne tänne. Mietteet tänne sinne. Matkalla siellä ja täällä. Omassa kämpässä, saaressa isän talossa, sairaalassa. Ala-Harjan käyttämä kieli vie viekkaasti lukijan Kokon - siis tämän päähenkilötytön, josta käytetään sukunimeä - aivoituksiin.

Koska kirjan kieli oli tässä se juttu, enkä oikein osaa sitä kuvailla, annan tekstin puhua puolestaan. Lopuksi kaksi satunnaista tekstinäytettä:
Ja jalat kahdenmaattavan sängyn toisessa päässä, nuori nainen tässä ajattelee, että jotenkin tämä on silti selkeä tilanne, kun on syy jota miettiä, katsoa ja porata, ettei nyt ihan turhaan ja yleisesti. Keittiön lautasella pinnasta hyytynyt keitto ja takaraivossa pakastunut ajatus, keittiön mukissa kevytcolaa, josta hiilihappo karannut, pakastelokerossa kertaalleen sulanutta soijajäätelöä, purkka tumpattu kahvimukin laitaan ja lentokoneen ääni jossain kaukana tuomassa loppuunmyydylle urheilustadionille Tomin ikäisten miesten ikivanhaa yhtyettä.
Tämä nainen tänä päivänä tässä autossa haluaisi, että tapahtuisi uusia asioita ja niiden taustat muuttuisivat. Hyviä yllättäviä tapahtumia. Ettei hän olisi kuin graniittinen mitäänsanomaton patsas, paikalleen jähmettynyt, jota vain turisti nopeasti vilkaisee.

P.S. Kysymys mahd. lukijalle: Mitä Ala-Harjan romaania suosittelet seuraavaksi?

17. joulukuuta 2011

Asiasanapilvi 20 romaanista













Keräsin kahdestakymmenestä tänä vuonna lukemastani romaanista Helmet-palvelun asiasanat. Poistin niistä kaunokirjallisuus, romaanit, psykologiset romaanit -tyyppiset asiasanat sekä ne, jotka olivat vain kerran. Lopuista tein osoitteessa www.wordle.net sanapilven.

Pilven ideana on se, että ne sanat, jotka esiintyvät useimmin, ovat suurimpia. Yllättävän hyvin pilvi näyttää kertovan sen, mistä aiheista kertovaa kirjallisuutta on tullut luettua. Sekin kertonee jotain (pilven ulkopuolelta), että kahdeksassa kirjassa oli asiasanana psykologiset romaanit.

Ehkäpä näillä pilvillä voi leikkiä lisääkin.

16. joulukuuta 2011

Kirjavainen: Viereenkatsoja

Muistan joskus aiemmin aikoneeni lukea tämän kirjan. Nyt se sattui silmiin kirjastossa, joten otin mukaan. Myöhemmin etsin kirjasta lisätietoja. Se on esikoisromaani elokuvaohjaajalta, jonka ohjaama sotaelokuva Hiljaisuus pyörii parhaillaan. Kirja oli ehdolla myös HS:n esikoiskirjapalkinnon saajaksi 2009. Palkinnon voitti tuolloin Leena Parkkisen teos Sinun jälkeesi, Max.

Sakari Kirjavainen
Viereenkatsoja (Johnny Kniga, 2009)

Kirjaa oli mukava lukea heti alkusivuista lähtien. Luin kirjan puoliväliin illalla. Sitten oli pakko alkaa nukkua, vaikka kirjaa en olisi oikeastaan halunnut jättää kesken. Seuraavana päivänä jatkoin kirjaa illansuussa, kunnes taas piti lopettaa. Illalla luin sitten loppuun. 168-sivuinen kirja ei tosin vaadi lukijalta suurta ajankäyttöä. (Kirja oli muuten sopivan kokoinen luettava, siis sopivan leveä ja korkea. Mutta siitä aiheesta kirjoittanen myöhemmin lisää aivan omana aiheenaan.)

Kirja kertoo miehestä, joka syystä, joka jää hieman hämärän peittoon, makaa sairaalasängyssä. Mies on ehkä joutunut tuohon tilaan, lähinnä odottamaan kuolemaansa, aikaisemmin kuin olisi kohtuullista. Sairaalassa hän keskustelee vain hoitaja S:n kanssa, jotka keskustelut kyllä lyhenevät koko ajan, sekä huonetoverinsa kanssa. Huonetoverin kanssa käydään periaatteellisia keskusteluja, joihin jännite ladataan sillä, että huonetoveri on vanha uskova mies, kun taas päähenkilö on jotain aivan muuta.

Se aivan muu paljastuu myös takaumissa, joita kirjassa on enemmän kuin sairaalasänkykehyskertomusta. Vaeltelu nuoruuden Tukholmassa, Berliinissä, jopa Jäämerellä sekä omassa asunnossa Inarintiellä Helsingin Vallilassa ovat kirjassa olennaisia. Mutta eivät niin olennaisia, kuin se loputon itsen ja maailman tutkistelu, jota päähenkilö mielessään pyörittelee. Ja minä nyt näytän pitävän tällaisista kirjoista.

Kirjan takakannessa kirjaa mainostetaan mm. näin: "aforistiseen tarkkuuteen yltävä taidonnäyte taitavalta tarinanpunojalta." Kyllä, taitavasti punottua tarinaa, jossa siirtymät sängystä Berliiniin, josta takaisin Vallilan kautta huonetoveriin eivät häiritse, vaan vievät tarinaa eteenpäin. Sanonta "aforistinen tarkkuus" jää mietityttämään. Kirjassa toki on aforisminomaista, tai paremmin sanottuna fragmentinomaista iskevää pohdintaa, mutta ostaako tai lainaako joku kirjan sen vuoksi, että sitä mainostetaan sanalla aforistinen? Onko aforistinen todella myyntivaltti? Aforismikirjoja, jotka todella ovat aforistisia, ei juuri osteta.

14. joulukuuta 2011

Julkisesti Avoin Mieslukija
























Minulla on blogi, jossa kerrotaan lukemisesta. Olen siis julkisesti avoin mieslukija.

Ensimmäisestä blogikirjoituksesta on tänään kulunut kuukausi. Olen kirjoittanut kuukaudessa 20 kirjasta ja lisäksi olen näpytellyt muutaman muun tekstin.

Kirjabloggaukseni ovat yleensä lyhyitä, heti kirjan lukemisen jälkeen mieleen tulevia havaintoja, möläytyksiä. En pyri erityisen hienoihin ja monipuolisiin analyyseihin tai kirjallisuuskritiikkeihin, vaan pitänen tätä lähinnä lukupäiväkirjana.

Tarkoitus on myös kertoa kirjoittamisesta, koska sitäkin harrastan. Vielä se puoli on jäänyt aika vähälle huomiolle blogissa.

Näissä kirjablogeissa näyttää olevan todella vähän miesbloggaajia. Muutaman olen löytänyt. (Ehkä lisään ne blogit, tai siis linkit niihin, tähän tekstiin myöhemmin.)

Huomenna olisi Vallilan kirjastossa klo 18 Julkisesti Avoimet Mieslukijat -loppujamit. En ole menossa paikalle. Ainoa Jamit-tapahtumani on ollut Kirjamessujen Relander-haastattelu.

Niin. "Lukutoukka, kirjaurpo, mammanpoika, vissysukkapoika. Nämä herjaavat nimitykset ovat arkipäivää merkittävälle osalle Suomen kansaa. Nimittäin miehille, jotka lukevat kirjoja. Kiusaamisen pelossa monet miehet eivät saata uskaltaa avata kirjaa julkisesti saatikka myöntää olevansa mieslukija." Minä uskallan.

Ja ne luvatut miesten kirjablogit (täydennetään, kun jaksetaan):
http://artotee.blogspot.com/ - Elämää ja aspartaamia
http://hdcanis.blogspot.com/ - Hyönteisdokumentti
http://joklaaja.blogspot.com/ - Jokken kirjanurkka
http://ketjukolaaja.blogspot.com/ - Tahaton lueskelija

Alakoski: Sikalat

Oli tarkoitus käydä katsomassa elokuvateatterissa Sovinto tässä syksymmällä. En sitten käynyt. Nyt tartuin keskikokoisin odotuksin romaaniin Sikalat, jonka pohjalta elokuva oli tehty.

Susanna Alakoski
Sikalat (Schildts, 2007)

Kehuttu kirja, saanut jonkin palkinnonkin. Elokuvasta kuvittelin pitäväni. Ja kirja sitten ei tunnu miltään. Joskus käy näin.

Kieli. Lauseet. Rakenne. Töksähtelevää. Hidasta lukea. Jonkinlaista sekavuutta. Joku mosaiikkiko kenties, jota en värisokeana näe? Ei kai yli kymmenvuotias ajattele pelkillä päälauseilla?

Tähän lukukokemukseen vaikutti selvästi hetki sitten luettu Franzenin Tumman veden päällä. Minusta Franzen onnistui paremmin kuin Alakoski. Franzen näytti maailman pojan silmin. Alakoski tuntuu näyttävän maailman vain näennäisesti tytön silmin. Välillä siihen kuitenkin tulee jotenkin aikuismainen näkökulma. Eikä se tule vain siitä, että lapsi joutuu liian paljon näkemään sitä, mitä lapsen ei pitäisi nähdä.

Lapsuutta lähiön juopottelevassa ja väkivaltaisessa perheessä kuvaava romaani voisi olla koskettava. Hämmästelin sitä, että miksi tämä kirja ei kosketa. En ole vielä keksinyt vastausta.

Ei vain osu maaliin, joka tässä tapauksessa olen minä, lukija.

12. joulukuuta 2011

Lukumuistoja kesältä -02

Löysin vanhoja papereita selatessani yhden A5-kokoisen ruutuvihkon sivun. Siinä on lueteltuna 18 kirjaa. Ei mitään muuta. Muistini kertoo minulle, että listassa olevat kirjat olen lukenut kesän 2002 aikana. Jotkut näistä kirjoista muistan vielä hyvinkin selvästi, jotkut ovat jääneet muistojen kasan alle.

Listalla on monenlaisia kirjoja. Ensimmäisenä - minulla ei ole mitään mielikuvaa siitä, olenko lukenut sen juuri ensimmäisenä noista - on John Irwingin Ystäväni Owen Meany. Se oli hieno kirja. Olen ehkä joskus suunnitellut lukevani sen uudestaan. Irvingin lukeminen on tuon jälkeen jäänyt, vaikka varmasti olen ajatellut, että nyt luen hänen kirjojaan.

Toisena listalla on Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen. Hieno kirja sekin. Sitäkään en ole lukenut toista kertaa, enkä välttämättä koskaan luekaan.

Listan 15. kirja on Franz Kafkan Oikeusjuttu. Senkin lukemisen muistan vielä todella selvästi. Tai sitten on vain niin, että tällaiset klassikkokirjat pysyvät paremmin mielessä, kun niihin törmää jatkuvasti jossain.

Suomalaisista kirjailijoista listalla ovat Waltarin lisäksi mm. Laila Hietamies, Antti Hyry, Kalle Isokallio, Leena Krohn ja Asko Sahlberg. Sahlbergin kirjastakin muistan pitäneeni. Ehkä luin heti perään jonkun muunkin hänen kirjansa. Listalla oleva Sahlberg on siis Pimeän ääni.

Ulkomaalaisista (Suomesta katsottuna) listalta löytyy vielä sellaisia nimiä kuin Pearl S. Buck, Agatha Christie, Peter Høeg ja Donna Tartt. Høegin kirjoja pitäisi lukea lisää. Ja Christie on yksi niitä harvoja dekkaristeja, joita olen koskaan lukenut.

Ehkä pitää tuo paperilappunen tallettaa johonkin. Se tuo mukavia muistoja tuosta kesästä.

11. joulukuuta 2011

Mazzarella: Marraskuu

Kun olin lukenut Mazzarellan esseitä identiteetistä, ja olin antanut itseni ymmärtää, että hän käsittelee romaaneissaan samoja teemoja, päätin tutustua hänen romaanituotantoonsakin. Kirjastosta tarttui mukaan vuosi mainitun esseekokoelman jälkeen ilmestynyt Marraskuu.

Merete Mazzarella
Marraskuu (Tammi, 2004)

Sanotaan heti aluksi, etten oikein pitänyt tästä kirjasta. Ja sitten eteenpäin.

Tätä sanotaan romaaniksi, vaikka se on neljän novellin kokoelma. Jos muutama nimi vaihdettaisiin, novelleilla ei olisi oikeastaan mitään yhteyttä toisiinsa.

Mazzarella kuvaa vuonna 2004 ilmestyneessä romaanissa maailmaa vuonna 2012 eli tästä hetkestä katsottuna ensi vuonna. Osa hänen tulevaisuusennustuksistaan osuu vähän sinne päin, osa ei niinkään. Ne kertovat ihmisistä, joista on tullut - tai he ovat tehneet itsestään - yksinäisiä. Niin kai asian voisi tiivistää. Tai ehkä niinkuin Mazzarella on sen ajatellut: yhteiskunta, maailman muutos on tehnyt heistä saaria, eivät ole osa mannerta.

Novelleiden päähenkilöt tutkailevat lähinnä itseään. Tutkivat vain turhan samankaltaisella tavalla ollakseen miehiä, naisia, nuoria ja vanhoja. Jostain syystä tämä piirre ärsyttää minua novellikokoelmissa. Teoksen lukeminen puudutti loppua kohti, se tuntui toistavan itseään, vaikka novellien teemat näennäisesti olivatkin erilaisia.

P.S. Viimeinen novelli tuli luettua "puolipikalukutekniikalla". 50 sivua noin pariinkymmeneen minuuttiin. Ehkä jotain jäi havaitsematta, mutta en anna sen itseäni häiritä.

9. joulukuuta 2011

Kajo: Kettusen kannettava

Aikanaan, kauan sitten, pidin niin kovin Kettusen kootuista. Sellainen kirja ilmestyi joskus jouluiseen paperiin käärittynä kotiimme. Nykyisin sama kirja, mutta ei se sama kappale, löytyy omasta hyllystänikin. Kettusen kannettavakin on jo jonkin aikaa ollut hyllyssäni. Avaamatta. Kunnes sain tämän hymyilyttävän pakinakirjan lueskeltua.

Markus Kajo
Kettusen kannettava (Docendo, 2008)

"Huopatossut ja kainalo ovat jotenkin sukulaissieluja. Jos kainalo ei olisi niin vaikea piirtää, se olisi tosi hyvä vaakuna-aihe. Mutta joku kolmas pitäisi vielä keksiä." Eihän näissä Kajon pakinoissa mitään järkeä ole, mutta järjettöminäkin ne saavat hymyilemään. Ehkä siksikin, että jonkun pää toimii sillä tavalla kuin Kajon pää tuntuu toimivan, hieman oudosti.

"Jos katsoo kuistin laudoitusta pää vinossa kaihtimien raoista, niin näyttää, että kuisti olisi tehty lautaneliöistä. Ei ole! Optinen illusioni on se. Petetyn kansan harvoja lohtuja." Kajo ottaa maailmaan aina jonkun kummallisen näkökulman. Ja samalla ikäänkuin unohtaa jonkun aikuisten maailman rajoitteen. Antaa vain mennä, vaikka kaikki ei tunnukaan täsmäävän. Tai ei puhu niin kuin aikuiset puhuvat. Ehkä siksi - kuten takakansiteksti kertoo - Kettusen maailmankuva uppoaa niin murrosikäiseen kuin tämän vanhempiin ja isovanhempiin.

Kettusen pakinat saavat minut myhäilemään, lähinnä ajatuksen "on se pöljä mies" kera. Kettusen ensimmäiset kirjat olivat vain minusta parempia kuin tämä viides. Ehkä ideat alkavat loppua kesken, nyt mukaan on tullut entistä enempi teknistä ja sanojen vääntelyä koskevaa jorinaa.

8. joulukuuta 2011

Saramago: Kaikkien nimet

"Kuten tunnettua, ajatukset, jotka pyörivät meidän päässämme, olkoot ne sitten levottomuudesta tai tyytymättömyydestä syntyneitä, ja samoin muunlaiset, kumpaankaan mainittuun ryhmään kuulumattomat mietteet väsähtävät ja kyllästyvät itseensä ennemmin tai myöhemmin, pitää vain antaa ajan kulua ja jättää ne laiskasti harhailemaan, niin kuin niille luonnostaan sopii, eikä lietsoa niitä millään uudella ärsyttävällä tai kantaa ottavalla tuumailulla, ja ennen kaikkea pitää erityisesti varoa puuttumasta niiden kulkuun joka kerta kun jo muutenkin harhautumaan valmiin ajatuksen eteen ilmestyy houkutteleva tienhaara, syrjäpolku tai sivuraide."

José Saramago
Kaikkien nimet (Tammi, 2000/1997)

Edellä esitetty virke kuvaa hyvin Saramagon teosta. Lyhyttä, lakonista lausetta tästä kirjasta ei löydä, ei. Sen sijaan pitkiä, rönsyileviä virkkeitä löytyy. Virkkeitä, joita välillä joutuu lukemaan uusiksi, että muistaa ja ymmärtää, mitä oikein sanottiinkaan. Ja mikä pahinta: nämä virkkeet ovat koukuttavia. Minä, joka yleensä ihailen lyhyttä, selkeää lausetta, pidin tästä tyylistä. Kaikkien nimet on ensimmäinen Saramagoni, mutta ei taida jäädä viimeiseksi.

Kun José-herra on kuumeessa, minuakin palelee. Kun hän kastuu, tunnen sadepisarat kasvoillani. Tai kun hän pimeässä nousee portaita, näen tapahtuman elokuvakohtauksena. Siis romaani on vaikuttava.

Juoni, jos nyt siitä on edes syytä puhua, on varsin yksinkertainen. Kyse on sattumalta syntyneestä päähänpinttymästä. Väestörekisterikeskuksen mitätön virkailija joutuu seikkailuun, joka on hänen aiempi elämänsä huomioon ottaen erittäin poikkeuksellinen.

Siinä samalla - kertoessaan tästä miehestä - Saramago kirjoittaa niin paljon muustakin. Filosofinen, välillä ehkä jopa runollinen (olikohan?) teos. Vaikka kirja oli minulla välillä pitkän aikaa keskeneräisenä, sanon sitä silti koukuttavaksi. Taitavan kielenkäytön maaginen voima veti.

7. joulukuuta 2011

Kolme joulukalenteria

1. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen Kotus-blogin joulukalenteri

Mielenkiintoisia ikkunoita sanoihin ja suomen kieleen. Erikoistutkija Vesa Heikkinen tarjoaa. Tähän mennessä käsitelty mm. sontaluukkua, soitellaan-sanan käyttämistä ja politiikan kieltä.

2. Helsinki Poetry Connectionin joulukalenteri

En ole mikään runojen ystävä, mutta joulurunot ovat aina viehättäneet. HPC:n kalenteri, johon kuka tahansa sai lähettää runojaan, tarjoaa uutta runoa joulusta.

3. Juoksufoorumin kalenteri eli jatkokertomus "joulukalenterina"

Tämä on se henkilökohtaisin joulukalenteri. Aloitin Juoksufoorumilla pari vuotta sitten irvailun juoksijoiden ja wannabe-juoksijoiden käyttämästä kielestä. Vähitellen juttu on lähtenyt käsistä. Nyt päätin kokeilla, kuinka syntyy joka päivä jotain uutta. Ensimmäiseen kalenteriviestiin pääsee tästä.

6. joulukuuta 2011

Linturi: Isänmaan tähden

Ehdin tätä jo jonkin aikaa metsästää. Eilen sain käsiini, sopivasti itsenäisyyspäivän aattona. Tänään, itsenäisyyspäivän aamuna, luin kirjan loppuun. Tuntuu, että pitää lukea joskus uudestaan.

Jenni Linturi
Isänmaan tähden (Teos, 2011)

Tuntematon sotilas ja Hotakainen. Sotakuvaus tuo mieleen ensimmäisen, kieli jälkimmäisen. Ei koko kirjan leveydeltä, mutta paikoitellen.

Linturin lause oli se, jota tässä kirjassa odotin. Siitä oli maininnut sekä Hesarin kriitikko että joku kirjablogisti. Tarkoitus oli jopa aluksi se, että lukiessa keräisin ylös kirjassa olevat aforistiset lauseet. Sitä olen tehnyt joskus aiemminkin. Tämä jäi, mutta lauseet silti osuivat. Vaikka epäilinkin, toimisivatko ne tekstistä irroitettuina.

En ole ollut erityisesti sotakirjojen ystävä. Tuntemattoman olen toki lukenut, eräällä joululomalla, yöllä, kerralla. Muita sotakirjoja en juuri nyt muista edes lukeneeni, paitsi Raustelaa joskus lapsinuorena. Tosin en ole aivan varma, onko tämäkään minulle sotakirja. Enemmän tämä on minulle kertomus vanhoista miehistä. Vanhuus koskettaa enemmän kuin sota. Ehkä siinä kirja ei ole täysin onnistunut. Vai onko vanhuus sittenkin kamalampaa kuin sota?

Lukeminen oli aluksi tahmeaa. Sanoja joutui tarpomaan kuin mutaista aroa. Vähitellen lukeminen alkoi nopeutua, pääsin marssimaan kovemmalle alustalle. Tämä kirja pitäisi kai lukea siksi uudestaan, että osaisi katsella sitä eri tavalla. Nyt olin liikaa kiinni kielessä. Voi tosin olla, että jos luen tämän toiseen kertaan, kiinnitän huomioni taas kieleen, lauseeseen. Ja poimin niitä talteen.

P.S. Linturi on sekä kirjamessujen esikoiskirjatilaisuudessa että television Aamun kirja -haastattelussa vaikuttanut siltä, ettei hän oikein tunnu välittävän julkisuudesta, jota näinkin hyvän kirjan kirjoittaminen tuo. Onko muilla samanlaisia havaintoja?

5. joulukuuta 2011

Yli-Juonikas: Uneksija

"Vuonna 1919 unisaarnaaja Eino Teräs kiertää ympäri Suomea, ja ihmiset tungeksivat kuulemaan jänen outoja horrospuheitaan. Saarnojen aikana lukija vajoaa päähenkilön mukana kaoottisiin unimaailmoihin: Eino on yhtäkkiä nuori tyttö, jota pirullinen pyöveli Jussila vainoaa." Tällainen takakansiteksti ei yleensä osta minua lukijaksi.

Jaakko Yli-Juonikas
Uneksija (Otava, 2011)

Kirjan luettuani minulle jää tunne, etten muista siitä juuri mitään. Se kai johtuu siitä, ettei kirjassa varsinaisesti tapahdu mitään. Teräs menee eri paikkoihin, nukahtaa vuoteelle ja alkaa houria. Mieleeni vähitellen palaa erilaisia unia, mutta selvää kuvaa siitä, mitä oikein sanottiin, ei tule. Tässä kirjassa joku muu kuin sisältö oli parasta.

Minua nimittäin kiehtoi vain kirjan teksti. Arvostan sitä, että joku on onnistunut kirjoittamaan kirjan, joka tuntuu (pääosin) siltä kuin se olisi kirjoitettu 1920-luvulla. Vanhahtava kieli onnistui tenhoamaan, vaikka sen otteesta olinkin kykenevä irtautumaan, milloin joku ruumiin tahi sielun toiminto sitä vaati.

Mielenkiintoisella tavalla erilainen romaani. Sopii siksi "modernimpien" romaanien välipalaksi, vaikkei mikään erityinen mestariteos olekaan. Tällaisia lukee mielellään ehkä kerran, pari vuodessa.

4. joulukuuta 2011

Franzen: Tumman veden päällä

En enää muista, miksi tämä oikeastaan tarttui kirjastosta mukaan. En ole mikään Franzenin fani. Muistin vain, että tämä oli mukana finaalissa viime vuoden parasta esikoisteosta valittaessa.

Peter Franzen
Tumman veden päällä (Tammi, 2010)

Ennakko-odotuksia ei ollut, joten kirjasta oli helppo pitää. Kun on itse kasvanut pohjoisessa, ja jonkin verran tietää maisemia Kemin suunnaltakin, kymmenen vuoden ikäero kirjailijaan ei haitannut kirjan sisälle pääsemisessä. Olin aika lailla alusta lähtien kuin varjo Peten vierellä, kun kirjaa luin.

Eihän kirja mitenkään erityinen ole, mutta kun siinä oli taitavasti osattu pysyä sen yhden pojan päänsisällä sen enempiä selittelemättä, kirja alkoi tarina tarinalta muodostua kokonaisuudeksi, joka laajentui pienen Peten tarinaa isommaksi.

Lukiessa muistelin jotain toista tällaista kirjaa, jossa lapsen näkökulma on keskeinen. Kuvittelin, että se on Hannu Väisäsen Vanikan palat, mutta tuosta kirjasta netistä lukiessani en ole enää varma. Kreetta Onkelin Ilonen talo palasi myös mieleeni, sen luin aiemmin tänä vuonna.

Mielenkiintoista oli myös lukea Peten käynnistä lestadiolaisten suviseuroissa, sillä itsekin olen ko. tapahtumassa lapsena käynyt. Mielenkiintoisen havainnon olin tekevinäni saarnamiehestä, jota Pete suuressa teltassa katselee. Franzenin kuvaus tuo mieleeni Kielletty hedelmä -elokuvan (2009) saarnaajana esiintyvän Tommi Korpelan, ei oikeita suviseurasaarnaajia.

Franzenin kieli, lapsen maailmaa mukailevana kai tarkoituksellisesti, on pelkistettyä. Siten se on myös helppoa ja nopeaa lukea. Yksinkertaisesti: kirja oli lukukokemuksena hyvä, mutta ei erinomainen.

P.S. Todella oudon arvion kirjasta löysin Turun Sanomista. Tuntuu kuin Putte W:lla olisi ollut etukäteen Franzenista huono kuva, eikä sitten jaksa kirjaa edes kunnolla lukea.

2. joulukuuta 2011

Lehtinen: Elämän hinta

Kirjailijan tiesin. Armoitettu tarinankertoja, sanottiin. Hyvä kirjoittamisen opettaja, kerrottiin. Yhtään kirjaa en ollut lukenut. Olinpas, kirjoitusoppaan Sanojen avaruus. Tämä esseekokoelma oli johdatukseni Lehtiseen kaunokirjailijana, jos nyt esseitä sellaiseksi voi nimittää.

Torsti Lehtinen
Elämän hinta - Esseitä (Kirjapaja, 2002)

Sisällysluettelo vähän jo varoitteli (34 esseetä 205 sivulla) siitä, mikä varmistui, kun alkoi lukea. Useat esseistä ovat vain parin kolmen sivun mittaisia rykäisyjä. Sellaisia, että vähän pidemmän ja laajemman esseen johdannoksi voisivat sopia, elleivät olisi niin sekavia.

Lukenut mies Lehtinen on, siitä ei jää epäselvyyttä. Osaa heittää sitaatin siitä, tästä ja tuosta. Mutta sellaisiksi moni essee jääkin. Vähän sitä, tätä ja tuota. Liian tiiviissä paketissa. Aikaa omille pohdinnoille kesken lukemisen ei jää, kun esseen lukaisee sillä aikaa kun kolme kuppia kahvia valuu pannuun.

Lehtisen esseet eivät ole hyvin kirjoitettuja. Useassa esseessä toistuu sama perusongelma. Kun muutama peräkkäinen kappale alkaa "Kierkegaard väitti, Tolstoi kirjoitti, David Humen mukaan", teksti ei vain vie mukanaan. Esseet jäävät sekaviksi ja rakenteeltaan rikkonaisiksi.

Niin. Lisäksi esseistä moni liikkuu kristinuskon ja jumaluskon asioissa. Aiheet ovat minulle kyllä tuttuja, mutta Lehtisen kanssa näissä asioissa eri näkökulmasta asiat näkevänä hänen tekstinsä tuntuu minusta välillä liikaa uskon puolustamiselta, ei esseemäiseltä pohtimiselta.

1. joulukuuta 2011

Hongisto: Elämyskaruselli

Viimeisin valtakunnallinen aforismikilpailu järjestettiin vuonna 2008. Kilpailun voittaneesta käsikirjoituksesta julkaistiin seuraavana vuonna kirja. Aforistin nimi oli minulle tuttu lähinnä lokakuussa julkaistusta uuden aforismin antologiasta. Kursivoidut kohdat ovat näytteitä kokoelmasta.

Kari Hongisto
Elämyskaruselli (Nastamuumio, 2009)

Kokoelmassa on ehkä hieman yli kolmesataa aforismia. Ne on jaettu 12 otsikon alle. Rajaus eri otsakkeiden alle on tämänkaltaisissa kaikki asiat kattavissa kokoelmissa hieman hankalaa. Joka tapauksessa otsikot ovat tyyliltään tällaisia: Lumitykinruokaa, Vapauden kaivo, Laman amalgaami. Moni aforismi olisi sopinut useampaankin osioon.

Hongiston aforismeja lukiessa minulla on eräs ongelma. Huomaan vertaavani niitä omiin aforismeihini. Niissä on riittävästi jotain samanlaista, että tämä toiminto minussa aktivoituu.

Hyvin paljon, aforismikilpailun voittaneeksi teoksesi jopa yllättävän paljon, aforismit perustuvat sanaleikkeihin. Niissä on aina riski. Jos sanaleikin lisäksi aforismissa ei tunnu olevan sisältöä, se latistaa kokoelman arvoa enemmän kuin ei-sanaleikki, josta ei löydä sisältöä.

Otetaan muutama minua miellyttänyt afo malliksi:

Kun mikään ei riitä, kaikki loppuu.

Sirkushuveja on jo niin runsaasti, että leipä alkaa loppua.
(Olen kummallisella tavalla ihastunut tämänkaltaisiin vanhoja sanontoja raaka-aineenaan käyttäviin.)

Ketkä ovat näyttämöllä, kun kansan paikka on yleisön osasto?

Kokonaisuutena kokoelma ei miellytä. Se on suurimmaksi osaksi varsin perinteistä aforistiikkaa, mistä sinänsä pidän. Kokoelmaa olen nyt lueskellut jo jonkin aikaa, mutta sanoma ei tunnu aukeavan.

Lisää Hongiston aforismeja löytyy Aforistiblogista ja Aforismiblogista.

30. marraskuuta 2011

Suosittele kirjablogeja!

Tämä blogi ei olisi välttämättä syntynyt, ainakaan nyt marraskuussa, ilman Kirjamessuilla jaettua Rakkaudesta kirjaan -tunnustuspalkintoa. Sehän jaettiin viiden kirjablogistin kesken. Näistä viidestä neljä oli suomenkielisiä, ja ne olivat ensimmäiset blogit, jotka laitoin tuohon sivun vasempaan laitaan seurattavaksi.

Sen jälkeen olen poiminut melko satunnaisesti kirjablogeja sekä blogilista.fi-palvelusta että muiden blogistien linkeistä. Listani saattaa olla vielä kovin vajaa.

Koska tuo blogiseuranta on minulle eräs tämän blogin pääfunktioita - ja on muuten erittäin antoisaa - toivoisin vinkkejä blogeista, jotka eivät vielä ole tuossa listassa.

Joten: suosittele joko omaa tai jonkun muun blogia listaan lisättäväksi. Kiitos!

(Helpotin hommaa laittamalla blogit joksikin aikaa aakkosjärjestykseen. Normaalitila on päivitysjärjestys.)

29. marraskuuta 2011

Teir: Donner-ryhmä

Onneksi blogi on aivan oma, ja tänne saa kirjoittaa kirjoista juuri sellaisia asioita, joita itse haluaa. Ja kirjoitukset saavat olla juuri sen mittaisia kuin haluaa.

Philip Teir
Donner-ryhmä & muita novelleja (Otava, 2011)

Teirin esikoisproosateos on mitäänsanomaton kertomuskokoelma ihmisistä. Tai kyllähän se sanoo jotain, mutta tapa, jolla sanotaan, on mitäänsanomaton.

Teir osaa kyllä kirjoittaa, mutta minkäänlaista vetoa siirtyä seuraavaan novelliin en tuntenut. Ei siksi, että edellisen parissa olisin halunnut vielä viipyä, vaan siksi, että into lukemiseen väheni novelli novellilta. Ensimmäinen, niminovelli, tuntui vielä kelvolliselta, sen jälkeen teki jo mieli välillä lopettaa kesken. Koska olin lukenut tästä teoksesta hyviä arvioita, odotin selvästi jotain. Ei olisi kannattanut.

Tämän kirjan ongelma taitaa olla se, että vaikka novellien kertojat ovat aivan erilaisia ihmisinä, eri-ikäisiä ja eri sukupuolta, itse kerronta jatkuu kirjassa liian samanlaisena.

28. marraskuuta 2011

Nousiainen: Metsäjätti

Miika Nousiainen on yksi harvoista useamman kirjan julkaisseista kirjailijoista, joiden koko romaanituotannon olen lukenut. Vadelmavenepakolainen oli hyvä, Maaninkavaaraa pidin loistavana. Metsäjätin sanottiin olevan yhteiskunnallisempi. Voi olla, mutta silti se on edelleen nousiaismainen.

Miika Nousiainen
Metsäjätti (Otava, 2011)

Tämä kirja, vaikka näennäisesti onkin yhteiskunnallisin, on Nousiaisen kirjoista eniten henkilökohtainen, otaksun. Päähenkilö Pasi on muuttanut Törmälään Säynätsalosta, joka on Nousiaisen syntymäkunta. Lisäksi Pasi ja Janne ovat Nousiaisen ikäluokkaa, ajan musiikki ja maailmanmeno ovat varmasti kirjailijalle tuttuja. Todennäköisesti lapsuusmuistoissaankin elävät Pasi ja Janne sisältävät Miikaa enemmän kuin nopeasti tulisi ajateltua.

Minulle kirjan näennäinen päähenkilö Pasi jää taustalle. Kirjasta paremmin esille nousee Janne, mies liimapuristimen ääreltä. Hänen kauttaan kirjassa tuodaan esille sanomaa, jonka koen nykyaikana merkittäväksi: ajattelun taito ja sivistys eivät synny kauppakorkeassa, eivät välttämättä asu kauluspaidan sisällä. Maailman menosta Janne esittää Pasia osuvammat tulkinnat, Pasi keskittyy enemmän itseensä.

Mielenkiinnolla seurasin kirjassa myös sitä, mistä Pasi on kiipinyt nykyiseen asemaansa Vice Presidentiksi. Törmälä kuvataan kirjassa kovin takapajuiseksi, mitä tuon ajan vastaavat yhteisöt varmasti ovat olleetkin. Kun sieltä on noussut Etu-Töölöön suomenruotsalaisen naisen sisustamaan asuntoon, maailma muuttuu. Muuttuu jopa niin paljon, että vanhan maailman haluaisi unohtaa, vähintäänkin vaieta. Jannen ja Pasin maailman ero tiivistetään välillä pieniin huomioihin. "Onpas mukava vaimo Pasilla. Laittoi salaattia pitsan päälle, mutta muuten ihan normaali." Rucolaa löytyi Törmälän kaupasta, vaikka pinjansiemenet puuttuivatkin.

Kirjan rakenne tuntuu toimivan hämmentävän hyvin. Sehän ei ole mitään muuta kuin kahden miehen vuoropuhelua. Eivät tosin keskustele toistensa kanssa perinteisellä tavalla, vaan vuorottelevina kertojaääninä. Otsikot Pasi ja Janne vaihtelevat. Enkä voinut jättää tätä laskematta: pisimmillään yksi mies on äänessä 25 sivua Pasin saapuessa Törmälään. Pitkiä jaksoja edetään kahdesta viiteen sivua per mies kerralla.

Harvoin tulee kiinnitettyä erityistä huomiota kirjan nimeen, mutta nyt siihen on syy. Metsäjätti on harvinaisen hyvä kirjan nimeksi. Pasi kuvaa kirjassa metsäjättiä viisimetriseksi karvaiseksi olennoksi, jota lapset pelkäävät, mutta joka ei ole läpeensä paha. Kirjassa luodaan kuvaa sellaisesta metsäjätistä, jollaisena olemme oppineet uutisista tuntemaan suuret suomalaiset metsäyhtiöt, tai ainakin suomalaisiksi mielletyt. Senkin, joka lopetti Kemijärveltä tehtaan. Jostain kumman syystä minua viehättää kirjan nimen väärinkirjoitettu versio. Se, jonka tehtaan varastomies voisi kirjoittaa: "Metsä jätti". Senhän ympärille kirjaa on rakennettu.

Yleensä pidän kirjoista, jotka saavat minut itkemään. Nousiaisen Metsäjätti ei tee sääntöön poikkeusta.

26. marraskuuta 2011

Tommola: Seitsemäs käsiala

Kirjailijan olin nähnyt jo kahdesti. Ensin kirjamessuilla, sitten proosaklubilla. En tiennyt hänestä mitään ennen kirjamessuja, mikä ei ole yllättävää, kun kyseessä on esikoiskirjailija. Proosaklubilla Tommola luki ääneen kokoelmansa ensimmäisen kertomuksen, minä jätin sen nyt lukematta. Muuten tämä teos tuli luettua. Jopa innostuen, ja toivoen, ettei Tommola jää esikoiskirjailijaksi, kuten niin moni.

Anna Tommola
Seitsemäs käsiala ja muita kertomuksia (WSOY, 2011)

Esikoiskirjailijan kertomukset nykyajan ihmisistä. Niin minä tämän kirjan voisin luokitella ja jäsentää.

Esikoiskirjailija. "Hän ui tilanteisiin kuin iloinen karppi. Hyppäsi keskustelukumppanin saappaisiin ja tiesi nakella oikeat vuorosanat oikeaan sävyyn, painottaa sopivassa kohdin ja vaieta oivaltavasti." On jäänyt päälle näitä esikoisia lukiessa jotkut asiat. Kursivoidut kohdat ovat esimerkkinä Tommolan kirjan esikoismaisuudesta, sellaiseksi olen tämän nimennyt. Ikäänkuin olisi opittu, että tällaisilla tavoilla kirjaan saa väriä. Ärsyttää tämä tapani etsiä näitä, mutta silti. En halua sanoa, etteikö näin saisi kirjoittaa, en. Mutta tämä nyt vain on tällaista.

Kertomukset. Jostain syystä kirjan tekstit ovat kertomuksia, eivät novelleja. En ole asiantuntija siinä, miten novelli määritellään, enkä sitä tätä tarkoitusta varten nyt etsi, mutta jokin minua häiritsee tuossa nimessä.

Nykyaika. Takakannessa sanotaan kirjassa olevan elämänhajuisia tarinoita. Ne ovat nimenomaan elämänhajuisia tarinoita nykyajasta, sen arjesta. Jokaisen tarinan - ainakin ne, mitkä nyt muistan - voisi kuvitella tapahtuneen tänä vuonna.

Ihminen. Tommola piirtää mielenkiintoista ajankuvaa ihmisistä, joilla asiat eivät mene aina putkeen. Virtsa saattaa kuitenkin mennä emalimukiin tai oksennus kravattiin.

Ja lopuksi kysymys: onko orapihlaja-aidan takaa toisten ihmisten kyttääminen jotenkin erityisen suomalaista tai tavallista? Sitä tekee Juoksuhaudantien Matti ja Seitsemännen käsialan Laina.

25. marraskuuta 2011

Envall: Polkupyörällä ajamisen taito

Tätä kirjaa lukiessa tuli useasti ihasteltua kaunista, virtaavaa kieltä. Aforistikkona paremmin tuntemani mies on taitava esseisti, se tunne tästä kirjasta jää. Kustantamon sivuilla seisova määritelmä "maamme eturivin esseististä" ei tunnu ampuvan yli.

Markku Envall
Polkupyörällä ajamisen taito ja muita esseitä (WSOY, 2002)

Esseet eivät ole aiheiltaan lainkaan yhdenmukaisia. Käsittelytavaltaan ne ovat, ainakin minulle. Pidän Envallin esseistä selvästi siksi, että niissä hämmentävän tarkkanäköisesti havainnoidaan, kuvataan ja uudelleenselitetään tavallisia arjen ilmiöitä tai vähintäänkin ilmiöitä, jotka voisivat olla osa arkea, jos osaisi niitä Envallin tapaan havainnoida.

Nimikkoessee polkupyörällä ajamisen taidosta on kokoelman hienoimpia. Kirjan loput matkakuvaukset eivät ole minulle niin mielenkiintoisia, mutta niissäkin kuvailun väleihin upotetut maailmanselitykset avartavat omaa maailmaa, lisäävät ymmärrystä.

Ensimmäisenä luin esseen verenluovutuksesta, kirjassa otsikon Antaja saa alta. En tarkoituksella aloittanut siitä. Yleensä luen tällaisetkin kirjat alusta loppuun. Nyt kirja vain aukesi siitä, ja aloin lukea. Teksti vei mukanaan. Sen jälkeen palasin kirjailijan suunnittelemaan lukujärjestykseen.

Tutustumiseni esseemaailmaan on nyt ehtinyt reilussa viikossa kolmannen teoksen loppuun. Olen antiin tyytyväinen ja mietin, miten en ole aiemmin tähän lajiin erityisesti tutustunut. Envall osoittaa tässä kirjassa sanomisen taitoa. Pidin esseisti-Envallista enemmän kuin aforisti-Envallista.

23. marraskuuta 2011

Härkönen: Onnen tunti


Kirjamessut ovat tämänkin lukukokemuksen takana. Kuuntelin lokakuisena lauantaina Helsingin kirjamessuilla haastattelua, jossa Härkönen puhui tästä kirjasta. Koska olen työskennellyt sosiaalialalla näidenkin asioiden parissa, tuli tunne, että kirja on luettava. Luotin Härköseen kirjailijana, uskoin hänen osanneen luoda hyvän tarinan tärkeästä aiheesta.

Anna-Leena Härkönen
Onnen tunti (Otava, 2011)

Petyin. Tuntui, että kirjan dialogi oli kömpelöä. Härkönen oli rakentanut kirjaa paljolti dialogin varaan. Kun se ei minua sytyttänyt, vaikutelma kirjasta jäi laimeaksi. Kirjan alkupuoli - sijaislapsiajatuksen syntyminen, valmennus ja muut - oli tylsä, ja lisäksi aika ennalta-arvattava. Kesken ei kuitenkaan tehnyt mieli jättää.

Koko tarina Tuulasta, Harrista, Roopesta, Lukesta ja Vennistä sekä Ninnasta ja Alista tuntui kliseiseltä. Olisin kaivannut kirjaan jotain sellaista, että kirja olisi näyttänyt elämältä. Ei olisi ollut niin ennalta arvattava. Vaikka nyt siitä lähtien, että sijaisvanhempien perheessä nimet ovat ns. normaaleja, mutta Ninna, Ali, Luke ja Venni ovat niminä varsin harvinaisia. Niin kuin kahden maailman erilaisuus ei olisi tullut selväksi ilman näitä nimiäkin.

Tätä kirjaa ei tullut luettua pelkkänä lukijana, vaan kriitikkona, joka keskittyi - niiltä osin kuin jotain luuli tietävänsä - pohtimaan tarinan totuudellisuutta ja yksityiskohtia. Hyvin Härkönen on kirjansa taustatyöt tehnyt, mutta aina joissakin kohti pieni ihmettely nousi pintaan: meneeköhän se ihan noin? "Naapurit ovat tehneet sinusta jo toisen lastensuojeluilmoituksen. Sinulle etsitään sijaiskotia." Tuolla tahdilla ei kai Suomessa koskaan toimita, vaikka se joskus olisi tarpeen.

Ehkä Härkönen onkin tehnyt niin uutterasti taustatöitä ja tutustunut aiheeseen, että varsinainen kirjoittaminen - tekstin saattaminen kaunokirjalliseen asuun - oli jäänyt vaillinaiseksi. Lyhyeksi johdatukseksi sijaisperhe-elämään romaani kyllä käy, mutta kirjalliset ansiot jäävät vähiin.

Nyt tapahtui ensimmäistä kertaa lyhyen blogihistoriani aikana sekin, että alkoi kesken lukemisen tehdä mieli lähteä kurkkimaan, mitä muut ovat kirjasta tuumineet. Sen kuitenkin tein vasta, kun lukeminen oli aivan loppusuoralla. Varsin samankaltaisen lukukokemuksen kanssani näyttää jakaneen blogissaan Mari A.

22. marraskuuta 2011

Aforismien syntysijat

Markku Envall kirjoittaa Miten kirjoitan aforismeja -oppaassaan: "Aforismin syntytapa on mieleentulo, välähdys, oivallus." Olen kuullut hänen sanovan aforismin syntymisen tarinan lyhyemminkin: "Tulee mieleen."

Minulla on muistissa Helsingistä kaksi erityistä paikkaa. Muistan ne paikat varsin täsmällisesti, molemmissa paikoissa on mieleeni tullut yhtäkkiä aforismi.

Toinen paikka on Töölöntullissa, Mannerheimintien varrella, heti Tukholmankadun risteyksen pohjoispuolella. Ensimmäinen paikka on Kaivokadun varrella, Sokoksen ja rautatieaseman välissä. Ensimmäisen tapauksessa olin liikkeellä kävellen, toisessa olin juuri poistumassa bussista.

Nämä aforismipaikat ovat jääneet mieleeni hämmentävän täsmällisesti. Monia muitakin mieleeni juolahtaneita aforismeja tai aforismiraakileita pystyn kyllä sijoittamaan johonkin tiettyyn paikkaan, mutta näillä kahdella on minulle jokin erityinen merkitys.

Niille on yhteistä se, että mieleen tullut aforismi on tuntunut heti valmiilta. Se on saanut sopivan muodon heti syntyessään. On tuntunut, ettei sitä sovi viilailla mihinkään suuntaan tai muotoon. En uskalla kuitenkaan sanoa, että ne eivät kaipaisi pientä uudelleenmuotoilua, sillä voisivat kai ne paremmankin muodon löytää, mutta tällä hetkellä ne vielä tuntuvat hyviltä.

P.S. Kirjoitan - tai siis ensin niiden pitää tulla mieleen, jotta ne voi kirjoittaa ylös - aforismeja. Muutama eksyi viime hetkellä mukaan Sami Feiringin kokoamaan Tiheiden ajatusten kirjaan eli suomalaisen nykyaforismin antologiaan.

21. marraskuuta 2011

Alvari: Varmat tapaukset

Hesarin esikoiskirjapalkinto jaettiin viime viikolla 17. kerran. Vuonna 1996 se jaettiin 11. kerran. Sen vuoden voittajateoksen kirjoittanut henkilö on minulle kaikista voittajista (lista täällä) yksi tuntemattomimmista. Tämän teoksen jälkeen tosin vähän tutumpi.

Armas Alvari
Varmat tapaukset (Tammi, 1996)

Alvarin kirja on novellikokoelma. Tekisi mieli kutsua tätä kirjaa novellikokoelmaromaaniksi, sillä novellien yhteys toisiinsa tuntuu kovin vahvalta. Sama maailma, samantyylinen kerronta on pääosassa novelli toisensa jälkeen.

Kirjasta jää outo maku. Olisiko noista aineksista voinut kasata romaanin? En tarkoita, että romaani olisi automaattisesti parempi kuin kokoelma novelleja, mutta. Teksti on ansiokasta, mukaansa tempaavaakin. Paikoitellen jää kuitenkin sellainen tuntu, että kirjoittaja yrittää päteä kirjoittamalla tietyllä tavalla, osoittaakseen taitonsa. Tämä nousee novellin etenemistä tärkeämmäksi. Tyyli ohittaa tarinan ylittäen keltaisen viivan, tuomitsen minä.

Alvarin kerronta tuo välillä mieleeni Arto Salmisen. Syy siihen on tämänkaltainen inhorealismi: "Pumpulipuikko tunkeutui syvälle isän kuihtuneeseen pakaraan ja toi pois keltaista mätää. Sitten reikään kaadettiin ruskeasta pullosta, joka kupli ihon alla." Alvari kuvailee monia asioita kovin yksityiskohtaisesti. Minulle olisi joissain kohdissa riittänyt vähempikin.

Kustantajan sivuilla kirjaa kuvataan näin: "Yksittäisistä tarinoista muodostuu pala palalta kudelma kokonaisesta kaupungista, eri sukupolvien ihmiskohtaloista, jotka ovat samaan aikaan erillisiä mutta selittämättömän luonnollisesti toistensa lomassa." Hämmentävää kuvauksessa on se, että hieman tuolla tavalla voisin kuvailla erästä omaa kirjoitusprojektiani.

Lukemistani (ja käsittääkseni) saman vuoden esikoisista pidin paljon enemmän Juha Itkosen Myöhempien aikojen pyhistä. Myös Riikka Pulkkisen romaani Raja ohittanee omalla listallani Alvarin novellit.

20. marraskuuta 2011

Kirjakahvila: ranskalainen suklaatorttu

Kokeillaanpa, tuleeko tällaisista kirjoituksista joskus jopa jonkinlainen sarja. Ideana on siis esitellä joku itse leivottu herkku, antaa sen ohje (tai vähintään linkki ohjeeseen) sekä kertoa, mitä kirjaa sen kanssa voisi suositella. Nimesin sarjan Kirjakahvilaksi.

Ranskalainen suklaatorttu

Pohja
150 g voita
2 dl sokeria
150 g suklaata (käytin 60 g Pandan tummaa ja 90 g Fazerin sinistä)
4 kpl kananmunia
1½ dl vehnäjauhoja

Kuorrutus
110 g Fazerin sinistä suklaata
1-2 rkl voita

1) Sulata suklaa. 2) Vatkaa voi ja sokeri kuohkeaksi vaahdoksi. 3) Lisää munat yksitellen hyvin sekoittaen. 4) Kaada lämmin suklaa munavaahtoon ohuena nauhana ja sekoita hyvin. 5) Lisää vehnäjauhot. 6) Kaada taikina hyvin voideltuun ja jauhoitettuun vuokaan. 7) Paista uunissa 175 asteessa n. 30 min. Kakkua ei saa paistaa läpikypsäksi, sen pitää olla keskeltä vielä hieman kostea. 8) Anna kakun jäähtyä ja koristele se sen jälkeen sulatetulla suklaalla, johon on sekoitettu voinokare.

Ohje on saatu Kotikokki.netistä. Torttu oli varsin hyvää ja kovin suklaista.

Ensimmäinen kirja, joka tästä tuli mieleen, on ranskalaisen Philippe Delermin kertomuskokoelma Ensimmäinen siemaus olutta ja muita pieniä iloja. Siinä on lyhyitä, hyvin kirjoitettuja, oivaltavia, hienoja, elämän pienistä hetkistä kertovia tarinoita. Suklaatortun syöminen on myös elämän pieni ilo. Kirjasta voi lukea lisää vaikka Hesarista. Tortun joutuu valitettavasti leipomaan itse, että pääsee mausta jyvälle.

19. marraskuuta 2011

Tontti: Koti, uskonto ja isänmaa

Kun teoksen on kirjoittanut palkittu runoilija ja romaanin kirjoittamisessakin kunnostautunut, suomalaiseen älykkökerhoon pyrkivä juristi, olisin odottanut enemmän. Tämä teos oli pettymys.

Jarkko Tontti

Koti, uskonto ja isänmaa (Helsinki-kirjat 2011)

Tontin esseekokoelma on todellakin "yritelmä" niin kuin hän itse esseen määrittelee kirjan alussa. Sen ei kuitenkaan pitäisi olla mikään etupainotteinen anteeksipyyntö lukijalta, että "tämä nyt on vähän tällainen hutaisten tehty". Olisin ensinnäkin odottanut runoilijalta parempaa, monipuolisempaa kielenkäyttöä. Toiseksi olisin halunnut laajempia, syvällisempiä esseitä. Monet kirjan esseistä jäävät pintaraapaisuiksi.

Parasta antia minulle kirjassa oli essee Tontin runollisista rakkauksista: Haavikko, Melleri, Manner ja Kavafis mahtuvat hienosti samaan tekstiin kiertyen vielä Tontin elämän ympärille. Kirjan poliittiset tekstit eivät minua innostaneet, vaikka tunnen jakavani kirjoittajan kanssa samankaltaisen maailmankuvan. Monet poliitikot osaavat sen paremmin.

Kirjan ansiot hupenevat teemallisen sekavuuden, huonohkon kielen ja jopa suoranaisten, ehkä kiireessä tulleiden, virheiden vuoksi. Jos heti ensimmäisessä esseessä lauseen lopusta puuttuu piste ja sanasta tavu, epäluulo herää. Ja jos essee yritään päättää ytimekkäästi lauseella, jossa on sana "loppupeleissä", toivo kuolee.

18. marraskuuta 2011

Mazzarella: Tähtien väliset viivat

Kuka minä olen? Siihen kysymykseen kai identiteettipohdinnoissa haetaan usein vastausta.

Merete Mazzarella
Tähtien väliset viivat. Esseitä identiteetistä. (Tammi, 2003)

Merete Mazzarella oli minulle tuttu nimi, mutta kirjoittajana ja kirjailijana aivan outo. Hänen kirjansa tarttui kirjastossa käteeni kahdesta syystä: siksi, että siinä puhutaan identiteetistä ja siksi, että se kansi ilmoittaa sen sisältävän esseitä.

Aloitetaan esseistä. Pöydälläni odottaa myös toinen esseekokoelma, ja kolmas. Silkasta mielenkiinnosta tuohon lajiin päätin niihin tutustua. Koska olen lukenut paljon - no, ainakin jonkin verran - kaunokirjallisuutta, fiktiota ja varsin paljon tietokirjallisuutta, faktaa, on kai tarpeellista tutkia sitäkin, mitä niiden väliin jää. Siinä mielessä Mazzarellan esseet kyllä välillä hämmentävät, että ne tuntuvat olevan kuin muistelmakatkelmia. Mazzarella kyllä varoittaa aluksi: "Tämä kirja käsittelee ennen kaikkea minun identiteettiäni." Kyllä, kursivoituna minun - siis hänen - identiteettiään.

Kirja koostuu neljästä osasta. Ensimmäinen osa - johdanto tai jotain sen kaltaista - oli kiinnostavin. Mazzarella maalaa esiin monenlaista näkökulmaa identiteettiin. Toista osaa, taustan ja kokemusten merkitystä identiteettiin, luin vielä mielenkiinnolla. Kolmatta, suomenruotsalaisuuden pohdintaa, ei melkein jaksanut lukea. Mitä suomensuomalainen mies saisi irti vanhempiensa ikäisen suomenruotsalaiseksi itsensä tehneen naisen ajatuksista?

Neljäs luku pelasti minut: palasi juurille, ytimeen. Siinä Mazzarella esittää niin hyviä kysymyksiä, ettei voi välttyä pohtimasta niitä itsekin.
- Onko identiteetti pysyvä vai muuttuva?
- Kyllä minun identiteettini on ainakin muuttunut paljon, vaikka olen vasta noin kolmenkymmenen. Ja on muuttunut paljon ihan viime vuosinakin. En juuri nyt usko identiteetin pysyvyyteen.
- Tiedämmekö keitä muut ovat, tietääkö muut keitä me olemme?
- Ehkä tiedämme, ehkä emme. Ainakin se meidän olisi hyvä muistaa, Mazzarellaa muistellen, että kun väitämme, että joku ei ole meidän mielestämme syvällinen, on hyvä miettiä, tietävätkö muut meidän syvyyksistämme mitään.

P.S. "Minusta hyvä elämä edellyttää sisäistä huonetta, josta voi hakea voimaa ja henkistä ravintoa, mutta tiedän hyvin että tämän sisäisen huoneensa voi kalustaa monella eri tavalla. Lukevana ja kirjoittavana ihmisenä minusta on luonnollista kalustaa se kirjallisuudella, mutta olen varma, että sen voi tehdä yhtä hyvin kuvataiteella tai musiikilla tai miksei vaikka metsäkävelyillä." - Merete Mazzarella

17. marraskuuta 2011

Taskinen: Täydellinen paisti


Tuli luvattua, että luen HS:n esikoiskirjapalkinnon voittajan. Kävi hyvin, minulle, sillä voittajateos oli valmiiksi kirjastosta lainassa. Ja se ei ole runokokoelma. Vaikka kai minä runoistakin olisin jotain keksinyt sanoiksi puettavaksi, ja lauseiksi. Tässä teoksessa on puettu lauseita romaaniksi asti. Samalla paistetaan sikaa.

Satu Taskinen
Täydellinen paisti (Teos, 2011)

Nenässäni oli lähes koko kirjan ajan paistetun sian tuoksu. Ehkä se teki kirjan lukemisesta jotenkin tunkkaista, raskasta. Ulkona Wienissä leijuva sumu ei parantanut tilannetta. (Sitä vain mietin, oliko se sumu samanlaista kuin Hannu Raittilan Canal Grandessa. Molemmissa kirjoissa puhutaan kolmen viikon sumusta.)

Huomasin lukevani kirjaa kaikkien muiden ulottuvuuksien lisäksi parisuhdekuvauksena. Toisilleen vieraiden ihmisten liitto, Taru ja Itävaltalainen. Henkinen etäisyys tuntui suurelta näiden kahden välillä. Ulkopuolinen siinäkin mielessä, päähenkilö. Ulkopuolisuuttahan tässä kirjassa arvioiden mukaan on kuvattu.

Teos on paikoin hauska. Mietin jopa, että Taskisesta voisi olla pakinoitsijaksi. Kirjan hauskuutta pohdittiin eilen Radio Helsingin kyselytunnilla, kun kirjailija oli Ville Blåfieldin vieraana. Puhuivat lukijapalautteesta, jonka mukaan teos on salakavalan hauska. Taskisesta sain käsityksen, että ns. hauskuus tai huumori oli tullut kirjaan vähän kuin vahingossa. Lisäksi haastattelusta jäi fiilis, ettei Taskisesta ole, ja tuskin haluaisikaan, pakinoitsijaksi. Jostain syystä pidän kirjailijoista, jotka puhuessaankin ovat hauskoja - tosin lukemistani Jari Tervon kirjoista en pidä - mutta Taskinen ei vaikuta hauskalta.

Mietin, että mitä yhdenpäivänromaaneja olen lukenut. En nopeasti keksinyt oikein mitään. Kun jotenkin Täydellistä paistia lukiessa tuli taas mieleen, että onko se nyt niin olennaista, että tapahtumat ovat näennäisesti yhden päivän aikana tapahtuvia, kun kuva laajenee päivää suuremmaksi. Ja onko yhdenpäivänromaanin pakko olla paksu, korostaa sitä, että kuinka paljon yhteen päivään saadaankaan mahtumaan?

Lopuksi lainaan HS:n raadin sanoja: "Täydellinen paisti on romaani siitä, millaista on olla nykyaikainen ihminen, joka elää hyvin pitkälti itsetarkkailun kautta." Tämä ulottuvuus tekstissä viehätti ja oli kai syynä siihen, että kirja tuli luettua kokonaan.

16. marraskuuta 2011

Prosak: Raittila ja Tommola

Nuoren Voiman Liiton järjestämän Prosakin kirjailijavieraina olivat eilen Anna Tommola ja Hannu Raittila, nuori esikoiskirjailija ja jo varttuneempi Finlandia-palkittu. Esillä olivat molempien esikoisnovellikokoelmat, joista - mikä oli yllättävän nautinnollista - saimme kuulla kirjailijoiden lukemina yhdet novellit. Toki puhetta riitti novellien ympäriltäkin. Tommolan novellikokoelmaan palannen myöhemmin, luettu novelli kiehtoi riittävästi.

Tilaisuuden loppupuolella Raittila intoutui kritisoimaan romaanin ylivaltaa nykyisessä kirjallisessa maailmassa. Runot, esseet, novellit jäävät romaanin jalkoihin, mm. kaikenlaisten palkintojen vuoksi. Kaiken tämän Raittila toki ilmaisi paljon hienommin.

Kun oltiin novellien äärellä, ja Raittila innostui romaanien asemasta, (ja lisäksi suositteli alussa Tommolalle luettavaksi Raamattua, Tommola Raittilalle Carlsonin uutuutta), tulin kysyneeksi häneltä, miten hänen ensimmäinen romaaninsa tuli syntyneeksi. Kirjailija toki vastasi pidemmin, mutta tiivistettynä syy oli närkästys, hengellinen närkästys. Vuonna 1998 ilmestynyt romaani Ei minulta mitään puutu (nimi Psalmista 23) kuvaa lestadiolaisten suviseuroja ja niiden järjestämistä. Se närkästys oli syntynyt siitä, että noiden seurojen aikaan - joihin voi kokoontua jopa 80 000 ihmistä - ei puhuta mistään muusta kuin siitä, kuinka paljon kaikki on suurempaa kuin edellisenä vuonna. Niin, eihän se kovin hengelliseltä vaikuta.

Olin ensimmäistä kertaa Prosak-illassa. Luultavasti en viimeistä.

15. marraskuuta 2011

Lähde: Napit vastakkain


Tähän kirjaan en olisi välttämättä tarttunut, ellei sen maailma minua kiinnostaisi. Enkä kirjan lukemisen jälkeenkään keksi, kuka sellainen, jota poliittinen päätöksenteko ja eduskunnan toiminta ei jollain erityisellä tavalla kiinnosta, lukisi tämän kirjan.

Jussi Lähde
Napit vastakkain (Paasilinna, 2011)

Lähteen toinen kirja kertoo tuoreesta kansanedustajasta, joka nousee eduskuntaan vuoden 2011 vaaleissa. Kirja määritellään veijariromaaniksi, ja aikamoinen veijari kansanedustaja Tapio Känsä onkin. Vielä suurempi veijari ehkä on hänen keskeinen tukijansa, erikoistoimittaja Nisu. Määritelmä veijariromaani tuo mieleeni Arto Paasilinnan, jonka kirjoja nuorena luin parisenkymmentä kappaletta. Lähde jatkaa hienosti suomalaista veijariromaaniperinnettä.

Mutta se kirjan aihe. Lähde on itse toiminut politiikan sisäpiireissä. Se näkyy. Mutta kiinnostaako se eduskunnan toiminta näin paljon ns. tavallista kirjan lukijaa? Kirjan myyntiluvuista en tiedä mitään.

Minulle tällä kirjalla on jossain mielessä erityinenkin merkitys. Ylläpitämäni Eduskunta nauraa -blogin kautta olen jatkuvasti jollain tavalla tekemisissä eduskuntapuheen kanssa. Minulle mielenkiintoisinta kirjassa taisivat ollakin edustaja Känsän eduskunnassa pitämät puheet. Toinen erityinen mielenkiinnon kohde oli toinen savolainen uusi kansanedustaja Mielonen. Hän nimittäin toi mieleeni muutamia tuntemiani nuoria poliitikkoja. Osuvasti kuvattu nuorta broileria.

Kirja tuli luettua sunnuntaiaamuna lähes kerralla. Teksti on sujuvaa ja kirja nopeasti luettava. (Etenkin kun tällä hetkellä on kesken kaksi vähän hankalampaa romaania: Saramagon Kaikkien nimet ja Dostojevskin Kirjoituksia kellarista.) Silti jää sellainen tunne, että kirja on pitänyt saada mahdollisimman nopeasti eduskuntavaalien jälkeen julki, mikä näkyy hieman viimeistelemättömänä otteena juonen kuljetuksessa ja kirjan yhtenäisyydessä.

Mentula: Musta timantti

Tänään julkistetaan Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnon saaja vuosimallia 2011. Kymmenestä ehdolla olevasta esikoisteoksesta olen lukenut yhden: sunnuntaina aloittamani ja eilen lopettamani novellikokoelman.

Mooses Mentula
Musta timantti (WSOY, 2011)

Olin Helsingin kirjamessuilla lokakuun lopussa kahdesti paikalla, kun Mentula ja hänen kirjansa oli esillä. Ensin Jarmo Papinniemen haastatellessa esikoisia, sitten HS:n palkinnon ehdokaskirjojen esittelyssä. Noista tilaisuuksista jäi mieleen, että kirja voisi olla hyvä lukea. Odotin, että kirjassa olisi kansanomaisia tarinoita arkisista asioista. Yllätyin hieman. Kirjan teksti oli selvästi hienompaa, tarkempaa ja oivaltavampaa kuin kuvittelin. Tässä vaiheessa voin myös tunnustaa, että novellit eivät ole vakiolukemistoani.

Hesarin kirjamessutilaisuudessa Esa Mäkinen taisi mainita, että Mentulan teksti tuo mieleen Juha Seppälän kerronnan. Mentula totesi, että Seppälän tuotanto on kyllä tullut luettua. Koska minä en ole Seppälää lainkaan lukenut ja pidin tästä, ehkä on tutustuttava myös Seppälään. Tosin yhdestä novellista tuli - muutamasta lauseesta - mieleen Hotakaisen Juoksuhaudantiekin. Se kirja tosin on minulle niin tuttu, että voi tulla mieleeni melkein ilman syytä.

Mentula on parhaimmillaan kirjan alussa kuvatessaan lasten elämää. Niminovelli Musta timantti sekä Leiri ja Huoltaja ovat hienoja matkoja lapsen päähän. Opettaja tuntee lasten maailmaa. Jos esittäisin jonkin neuvon Mentulalle, toivoisin hänen kirjoittavan aikuisten romaanin lasten elämästä.

Kirjan loppupuolella miehinen elin tunkee silmiini turhan usein. Päälle se käy Mänty-novellin alussa: "Saatana! Siinä se seisoi. Jökötti varmana, elettyjen vuosien merkitsemänä kuin vanhan miehen elin." Vähempikin olisi riittänyt. Lisäksi Mentula on liian kiltti mies, ei ole sisua jättää päähenkilöitä liian ikäviin tilanteisiin. Niinpä joiden novellien loput ovat kovin jyrkkämutkaisia.

Vaikken yhdeksää muuta kirjaa ole lukenutkaan, mitä nyt Vallin ja Liukkosen runoja vähän selaillut, en ryntää barrikadeille, jos Musta timantti on HS-esikoinen 2011. Ansioita siinä on.

P.S. Täten lupaan, että luen voittajakirjan, ja kirjoitan siitä tänne. Mikäli se ei ole Musta timantti.

14. marraskuuta 2011

Muistikirja

Uusi blogi avautuu Kirjoittajatreffit-blogin Jennin innoittamana muistikirjapohdinnoilla.
Oletko sinä muistikirjailija? Kannatko mukanasi muistikirjaa, tai suositko sanelinta tai älypuhelimen muistiota? Onko muistikirjallasi tarkat kriteerit, vai tuherteletko taskunpohjalle unohtuneiden kauppakuittien taakse?
Tällä hetkellä minulla on kai kahdeksan muistikirjaa. Seitsemän niistä on samankokoisia, pienehköjä kirjoja, cd-kotelon kokoisia. Sen kokoinen on oikein helppo kuljettaa mukana. Usein niitä on laukussa mukana kaksikin. Nämä seitsemän on ostettu kerralla. Sain halvalla muistaakseni Suomalaisesta Kirjakaupasta. Niissä on kierreselkä, mikä lisää niiden käyttökelpoisuutta.

Se kahdeksas, vähemmälle käytölle jäänyt, on suurempi. Kai ikäänkuin jokin toimittajan lehtiö. Siihen on ollut tarkoitus kirjoittaa valmiimpia ja pidempiä juttuja. Se vain ei lähde niin helposti mukaan. Eikä siten täytykään.

Muistikirja minulla on laukussa mukanani lähes aina. Jos ei ole, muistikirjana joutuu toimimaan kalenteri. Tai sitten muistikirjan virkaa toimittaa puhelimen äänitystoiminto. Ne vain pitää muistaa purkaa puhelimesta, muuten eivät jää talteen. Parempi tilanne siis on, jos on muistanut ottaa muistikirjansa mukaan. Hetkessä syntyville aforismiraakileille puhelin on kyllä joskus muistikirjaa kätevämpi tallennusväline.

Käytän pienistä muistikirjoistani kuutta samaan aikaan. Satunnaisesti. Se seitsemäs ei tule käytetyksi, koska siinä on vapautta rajoittavia viivoja. Osa kirjoista on aloitettu molemmista suunnista. Usein kirjoittelen vain johonkin väliin, missä vielä on tilaa. Järjestelmällisyys, jota jossain määrin muuten elämässäni yritän ylläpitää, puuttuu täysin näistä kirjoista. Kohta taitaa olla se tilanne edessä, että yksi muistikirja alkaa olla täynnä. Pitää alkaa varoa, ettei vahingossa ota sitä pöydältä mukaan.

Kaikenlaista. Selvää käsialaa ja töherrystä. Aforismeja, kauppalistoja, haastatteluunvalmistautumisranskalaisviivoja, asunnon pohjapiirroksia, päiväkirjaa, to do -listoja. Parempi kysymys kai olisi, mitä muistikirjoissani ei ole.

Olen oppinut elämään muistikirjaelämää. Aina sellaisen on oltava mukana. Jos vaikka tulisi joku ajatus mieleen.